1. blogivuosi

Helmihuvila.com -blogin toinen vuosi vierähti käyntiin pari kuukautta sitten. Jos olisin tekemässä tästä tulonlähdettä ja koemarkkinointialueena olisi ollut FB-kaverit, jättäisin tykkäyksien perusteella tekemättä. Iso kiitos kaikille, jotka ovat siellä jaksaneet peukutella!

Word Pressin tilastojen mukaan Helmihuvilan näyttökertoja on reilut kahdeksantuhatta ja kävijöitä karvan verran yli neljätuhatta. Mielenkiintoisinta on, että Suomen jälkeen eniten kävijöitä on Yhdysvalloista ja Kanadasta. Olisi mahtavaa tietää heistä enemmän! Keitä he ovat, mitä he saavat Helmihuvilan blogista ja mitä toivoivat jatkossa enemmän tai vähemmän?

Mitä muuta nämä tilastot minulle antavat? Kävijöiden määrä ja tykkäykset lämmittävät sekä hivelevät mieltä. Kommentit ovat harvinaista herkkua ja siksi arvokkaita, kiitos niistä. Kommentit viestivät, että tekstit ja kuvat ovat tuottaneet iloa itseni lisäksi muille. Upeinta olisi, jos myös ideoita jatkojalostukseen.

Välillä tulee supisuomalaiseen selkäytimeeni istutetut sananlaskut mieleen: ”kel’ onni on, se onnen kätkeköön” ja ”rumat ne vaatteilla koreilee”. Ja silloin olen kuulevinani hiljaisuudessa kuiskauksen: ”no onpas tuo olevinaan”.

Helmihuvilan blogi merkitsee minulle dokumentointia tunnelmista, ohikiitävistä hetkistä ja vuodenaikojen mukaan vaihtuvista touhuista. Se on myös oman ydinosaamiseni ylläpitoa: kirjoittamista – toisin kuin töissä – ilman tiukkaa toimeksiantoa. Se on sanoilla ja niiden merkityksillä huvittelua. Sillä kirjoittaminen on minulle himo, kutsumus ja elinkeino.

Suurkiitos te kaikki Helmihuvilan sivuilla käyneet, seuraajat, siellä tykänneet ja kommentoineet! Teidän ansiostanne kehtaan pitää Helmihuvilan blogin jatkossakin julkisena. Ainakin täällä Word Pressissä.

Mainokset

Uutta ja vanhaa

Koluan epäsäännöllisen säännöllisesti kirpputoreilla ja kierrätyskeskuksessa. Helmillä oli alun perin melko vähän lautasia, aterimia ja muita ruokailuvälineitä. Nykyään niitä on riittävästi meidän joukkiolle ja vieraille. Erilaisia, mutta kaikki suunnilleen samalta aikakaudelta.

Pelastukset
Viimeisimmät hankintani. Kolhuja kokenut tarjotin, pullo salaatinkastikkeille, voiveitsi, raastin tuikkukynttilän suojaksi ja – potta. Alkuperäisen käyttötarkoituksensa sijaan siitä näillä näkymin tulee kukkaruukku.
Tarjotin ja vanhat lasit
Tarjotin sopii hienosti samaan asetelmaan Helmin alkuperäisten lasiesineiden kanssa.
Aterimet
Näiden kaltaisia lusikan koristeita ja luupäisen voiveitsen kaiverrusta en ollut aiemmin tavannut. Kiehtovina nekin saivat uuden kodin Helmiltä.
Uusi sohva
Tänä vuonna Helmi sai kevätlahjaksi myös upouuden puutarhasohvan. Olin ihastellut sitä Boknäsin myymälässä jo vuoden verran. Joka kerta se tuntui kuiskivan perääni. Nyt se on pergolassa kuin kotonaan. Ja niinhän se onkin.
Äitienpäiväkortti
Jk. Viitaten edelliseen kirjoitukseeni, sain äitienpäivänä tämän suloisen kortin tyttäriltäni. Sen on piirtänyt heistä esikoinen. Kun löydän sopivat kehykset, teen siitä Helmin kesähuoneeseen taulun.

Kesä on vihdoin täällä! Nautitaan!

Ajatuksia lasten kasvamisesta

Mainitsin edellisessä artikkelissani isoäitini Mimmin. Sen jälkeen jäin miettimään hänen kohtaloaan; kuoli juna-asemalla 50-vuotiaana juostessaan väärän junan perään. Hänen kaksi ensimmäistä lastaan kuoli alle kahden vuoden ikäisinä hinkuyskään. Suru oli niin suuri, että hän ja isoisäni Valtteri ottivat ottolapsen ­– kummitätini. Sen jälkeen syntyi äitini, tätini ja enoni.

Elämä 1900-luvun alussa oli kovaa verrattuna 2000-lukuun. Silti uskon, että yksi tunne oli yhtä katkeransuloinen kuin nytkin: jälkipolven noustessa omille, kauniille siivilleen. Se, jos mikä on äidin ja isän sydäntä pakahduttava tunne!

Esikoisemme on muuttanut omaan kotiinsa jo kuutisen vuotta sitten. Tosin hän soi etenkin minulle pehmeän laskun; huone tyhjennettiin vasta viime syksynä. Keskimmäinen muutti vastikään, sanoen, että: ”Äiti oikeasti, olen jo 25-vuotias. Tämän ikäisenä on ihan normaalia muuttaa pois.” Lisäksi nuorimmaiseni, kuopus ja pahnanpohjimmaiseni, muutti alakertaan. Näistä suurista muutoksista ja omistaan ylpeänä, syntyi alla oleva:

 On tullut aika, että

En olekaan enää kaikkivoipa äiti.

Se, jonka puhallus poistaa kivun.

Jonka syli karkottaa pahan mielen.

Ja jonka iltalaulu nukuttaa.

Minusta on tullut huomaamattani.

Nainen upeiden naisten rinnalle.

Minä synnytin teidät, te muokkasitte minut.

Asettamaan tulevaisuuden tarpeideni edelle.

Ja kun minusta tulee vanha.

Käperryn siipienne suojaan.

Toivoen, että koette minut edelleen.

Teitä – tyttäriäni – ylimaallisesti rakastavaksi.

Äidiksi.

Ulla Kuusimäki, 2017

 

Helmin hattu
Helmi-tädin hatulla ei ole oikeastaan mitään yhteyttä asiaan. Mutta, jos hänen sisarellaan ei olisi tyttärentyttäriä, sitä ei olisi ollut kukaan kuvaamassa.

Pakkaspääsiäinen

Lähdin Helmihuvilalle etukäteen purkaakseni kertynyttä työsumaa ja lämmittääkseni taloa ennen muiden tuloa. Kiirastorstaina vaihdoin pöytäliinat valkeisiin. Talven pölyt väistyivät rairuohon tieltä. Illalla Helmi täyttyi puheensorinasta ja naurusta. Puolisoni eli Helmin pehtoori, tyttäret, heidän kumppaninsa, Kaapo-koira, Nipsu- ja Bagsu-kisut tulivat. Helmi oli jälleen täynnä elämää.

Ruukut
Helmin pikkumaljakot ja meidän hääkukat pölyistä puhtaina.
Puput
Mummin pojantyttärilleen ostamat puput.

Talvi ei taittanut selkäänsä pääsiäisenä. Se piti otteestaan kynsin hampain kiinni. Yöpakkasten lisäksi jäätävä pohjantuuli kylmäsi kasvoja ja melkein vihloi takaraivossa. Pergolassa istuskelu jäi, mutta paljukauden avasimme ja nautiskelimme ulkoilmasta lämpimän veden höyrytessä.

Palju
Sireenimajan silmuja tuskin näki.

Kamariin katettu pääsiäisen illallinen pitkine pöytineen ja juhlakattauksineen kruunasi pyhänvieton. Kahvilla ja muhkealla yrttipuketilla marinoitu lammaspaisti sekä kastike olivat jälleen taivaallisia.

Mimmi
Isoäitini Mimmin kuva kamarin seinällä.
Kastikekulho
Vanha kastikekulho ja muut aarteet pääsivät jälleen juhlapöytään.
Pääsiäismuna
Unnan pääsiäistaidetta

Ehkäpä kaikki tuntuu Helmillä niin täydelliseltä siksi, että siellä on aiempi sukupolvien ketju tavallaan läsnä: lammasresepti on isäni, kamari isotätini, pöytäliina on äitini… Ja tietenkin: seurana kaikkein rakkaimmat ihmiset.

JK Tämän blogauksen artikkelikuva on Helmin, äitini ja tätini lähettämä kortti isoäidilleni ja enolleni.

 

Talviloma Helmihuvilassa

Kirjoittelen saunanjälkeisessä, ihastuttavan raukeassa olotilassa. Helmin blogi on ollut hiljaiselossa pari kuukautta kuten Helmihuvilakin. Onneksi Helmillä on aikaa olla itsekseen ja haltijoittensa kanssa.

Olemme kuopuksen ja esikoisen Bagheera-kissan kanssa viettämässä talvilomaa. Naapurin Meria oli tehnyt jo hyvissä ajoin ennen tuloamme kynsitulet ja keittiössä odotti miellyttävä lämpö. Oli ihastuttavan helppoa aloittaa täysitehoinen lämmitys. En voi kyllin kiittää häntä: muistan hyvin kerran, jolloin olen aloittanut lämmityksen hiljakseen -28 asteesta ja tehnyt nolla-asteisessa saunassa töitä pilkkihaalarit päällä!

Nautin eniten näistä kiireettömistä talviaamuista. Venyttelen ja torkun sängyssä kunnes täydellinen pimeä vaihtuu hämäräksi. Vedän villasukat jalkaan ja hipsuttelen hiljaa alakertaan. Annan jaloissani kehräävälle keltasilmäiselle kisulle aamupalan, laitan kahvin tulemaan ja sytyttelen kaikessa rauhassa tulen kamiinan. Praasun rapsahdellessa kuljen kahvikupin kanssa ikkunasta toiseen ja katselen päivän valkenemista.

Ajatukseni kiertyvät monesti ensi kesään, jolloin juhlimme konfirmaatiota ja vihkiäisiä. Helmi siis saa hengähtää. Ja ehkä on aikakin ottaa miettimistaukoa, sillä toissa vuonna uusimme ulkoportaat ja -oven ja viime kesänä oli ulkomaalauksen vuoro. Tosin ikuisuusurakkani eli ikkunoiden kunnostus jatkuu. ­Voi, kunpa olisi paremmat kelit pellavaöljymaalin kuivumiseen kuin viime vuonna!

Saatan ehkä jatkaa tämän loman aikana sisäportaikon lautalattian esille ottamista. Toisaalta, jos tulee hyvät ulkoilukelit, etsin monot naulojen repimisen sijaan. Vanhassa talossa parasta on, ettei ole kiire mihinkään. Se on säilynyt kohta sata vuotta ja harkitulla ylläpidolla se säilyy edelleen. Pitäähän myös tuleville sukupolville jättää tekemistä.

Selaillessani salin kirjahyllyä käteeni tarttui äitini Sanat matkaoppaana -kirja. Kirjamerkki avasi sivun, jonka sanoma sopii hyvin aatoksiimme Helmin kunnossapidosta:

”On totuttava etsimään totuutta pienestä, muuten saattaa perusteellisesti erehtyä suuressa.” Francois Marie De Voltaire

Nautinnollista helmikuuta! Alla kuvia yllä olevista hetkistä.

tuli-kaminaankukkakuppibagksu-kamarin-ikkunaaamuinen-aurinkoneidon-pa%cc%88a%cc%88kanerva

 

Tykkää tai kommentoi, palaute on parasta!

 

 

 

 

Hetkiä ennen ensilunta

Ohessa kuvia syyslomalta. Ulkona puhalsi hyytävä itätuuli. Teki mieli Unnan vanhan nallen lailla pysytellä ikkunan sisäpuolella, sillä sisällä paloivat kynttilät ja halot naksuivat kaminoissa. Teimme pitkään hautunutta pataa ja poimimme ruokapöytään kesän viimeisen kukkanupun. Se puhkesi iloksemme kukkaan tuvan suloisen lämmön syleilyssä. Suurin osa näistä kuvista on tyttäreni Unnan ottamia. Upeita yksityiskohtia, joiden ohitse niin helposti kulkisi. Onneksi kauneutta arvostavat tarkkasilmäiset tallettavat ne meidän kaikkien ihailtaviksi!

veranna-syksy
Pelakuu vaihtui kanervaan.
kuihtunut-horsma
Tunnistatko?
Kuihtunut koiranputki.jpg
Talventörröttäjä
ladonseina%cc%88
Taideteos
ladonlauta
Pärstynyt
ladon-ha%cc%88ma%cc%88ha%cc%88kinseitti
Hieman harvanomainen
sammalta
Täydellinen asetelma
kamarin-kranssia
Kamarin kranssi
Kesän viimeinen kukka.jpg
Silmänilo ruokapöydässä.
lyhty1
Verannan syysvalaistus
lyhty2.jpg
Näitä onkin useampia.

Töitä Helmin rauhassa

Helmillä yksin työnteon merkeissä. Jo toistamiseen kesäkuun aikana. Työtahdin käydessä kiivaaksi ja useamman ”deadlinen” painaessa ohimoita, Helmin hiljaisuus on parasta minulle ja perheelle. Voin kirjoittaa yötä päivää ilman huonoa omaatuntoa ja purkaa ruuhkaa. Perheen ei tarvitse katsoa – eikä kuunnella.

Joku tyttäristä sanoi joskus vuosia siten minun olevan kuin ”hullu professori” kirjoittamisen intensiivisimmässä vaiheessa. Ainakin hiukset ovat varmasti aika hullunkuriset; ns. bad hair day on lasten leikkiä. Eikä sosiaalisuuskaan kukoista tuolloin kesänkukkasten lailla…

Copywriterin työ on joidenkin mielestä kaupallista hömppää, mutta se on luovaa, rankkaa työtä. Tiukasti määritellyissä rajoissa ja aikataulussa luodaan uutta. Asiakkaan ollessa rohkea, se uusi voi olla myös yllättävää ja ihan erilaisesta näkökannasta kirjoitettua tekstiä. Se työstäni, jota rakastan vaikkei se kuvastukaan voimakkaasti yllä olevasta.

Ohessa kuvia 1.6. työkeikastani Helmillä. Silloin kukkivat alkukesän kauneimmat kukat. Harmikseni en ehtinyt näkemään tuomea ja norjanangervoa morsiuspuvuissaan. Helmin oma sireenikään ei kukkinut. Jouduin leikkaamaan sitä viime syksynä raskaalla kädellä, jotta sireenimaja pysyisi majanmuodossa. Suureksi iloksi sain ihastuttavat sireenin oksat naapuriltamme ja nautin niiden hienostuneesta tuoksusta ja herkästä kauneudesta aamukahvilla verannan kylpiessä auringonvalossa. Kiitos Timo ja Meria!

Eilen saapuessani Helmelle oli ensimmäiseksi ajettava ruohot ja leikattava pahimmin ryöstäytyneet pensaat. Yöllä heräsin kesähuoneessa sateen ropinaan ja tämän päivän taivaan pehmeä sadetin ollut luonnon iloksi päällä vaihtelevasti koko päivän. Alkukesän vihreän lukemattomat eri sävyt ovat sanoinkuvaamattomia.

 

1.6. työpaikka keittiössä
Keittiön rauhaisa työpiste.
Kielot verannalla 1.6.
Kielonkin sain naapurista.
Tinaesineitä 1.6.
Unnan kummitädin antama tinatalo sopii hyvin isäni tinaesineiden kanssa.
Veranta 1.6. 2016
Paratiisi.

Kirjoitan tätä verannalla, jossa voin ihailla tätä huumaavan vehreää näkymää. Sireenit ovat vaihtuneet punaiseen pelakuuhun, joka tuli eilen naapurin hellästä huomasta. Meria-naapurimme ansiosta Helmellä on nykyään kesäkukkia. Ja sade ropisee mukavasti ikkunoiden ulkopuolella tuhkapensaan lehtiin.

Helmi Maalla-lehdessä

Eilen ilmestyi Maalla-lehti, jossa on aivan ihastuttava juttu Helmistä. Myönnettäköön, että en ensin tunnistanut Helmin verantaa kansikuvasta – se oli niin hienonnäköinen!

Juttu tehtiin viime vuoden viimeisinä kesäpäivinä juuri ennen kuin lehdet alkoivat punertua ja luonto vaipua talviuneen. Olin kovasti otettu, kun Helmistä haluttiin tehdä tarina lehteen. Olinhan niin monesti kuolaten katsellut sen sivuilta taloja ja sisustuksia! Ja tulen jatkossakin katselemaan.

Vähän nolottaa, mutta rehellisesti myönnän, että suursiivous oli tehty hyvissä ajoin. Miestä harmitti, kun ei saatu kesäprojektia eli uusia ulkoportaita ihan valmiiksi. Tulin Kaapo-koiran kanssa päivää ennen toimittajan ja kuvaajan tuloa. Silmät poukkoilivat tuloiltana sinne tänne ja mieli teki fiksata vähän joka nurkkaa, kunnes päätin lopettaa ennen aloittamista. Helmi on tehty elämistä varten eikä fiiniksi edustustaloksi. Niinpä olin aamulla rikkaruohojen kitkemishommissa toimittajan ja kuvaajan ajaessa talon taakse.

Valokuvaaja Pauliina Aaltonen oli todella taitava. Hän sai vangittua kuviinsa Helmin rauhoittavan, viipyilevän ja seesteisen hengen käsittättömän hyvin. Toimittaja Taina Vuohelainen taas onnistui tavoittamaan tekstissä oikean tunnelman ja sielun. Kokonaisuus on niin autenttinen, että melkein kuulen korvissani keittiön kellon raksutuksen.

Kaapo valloitti molemmat, flirttaili omalla hieman hönöllä koiramaisella tavallaan ja osoittautui erinomaiseksi malliksi. Se jaksoi olla joka otoksessa paikallaan niin kauan, kunnes valokuvaaja antoi luvan mennä. Itse asiassa se taisi luulla, että juttu tehtiin siitä. Lehdessä Kaapo-kuvia on murto-osa. Ihme, että noinkin monta kuvaa ilman Kaapoa on löytynyt!

Olen hämmentynyt uskomattoman hienosta palautteesta, jota olen saanut Helmistä eri foorumeista. Minulle Helmi on juuret, yhteys sukuni menneisiin sukupolviin ja rauhoittava sielunkoti. Se, että muutkin näkevät siinä hienoa, antaa kummasti lisäpotkua Helmin kunnostus- ja ylläpitotöihin.

Minulta on kyselty kuvia Helmin sisätiloista. Etsinpä ensi kerraksi kuvia enemmän sisältä.