Tänä eriskummallisena aikana aika kulkee kuten ennenkin. Kevät tulee ja kukkaloisto. Tulee mieleen Aila Meriluodon Toukokuulta-runo:
Kuka maalannut lie,
kuka mestari,
tämän kukkivan toukokuun,
nämä iltojen kultaiset terälehdet,
pian varisevat…
Kaikissa kukissa on omat muistonsa. Vuokot kuuluvat lapsuuteen, kun kävimme täällä kevättalkoissa. Maa oli niistä sinivalkoinen. Tulppaanit ovat rakkaita tervehdyksiä 25 vuotta sitten poismenneeltä isältä. Helmililjat Onni-koira polki autossa tassuihinsa, kun murtautui kauppareissun aikana kuljetuskopistaan. Ja voikukat – ne olkoon pörriäisten ilona!
Vaikka hansaruusu ei kuulu perinteisiin sadonkorjuun kasveihin, valitsin sen artikkelikuvaksi, koska odotan sen kukkia aina yhtä innokkaasti kuin herukoita. Alun perin Helmillä oli vain hyötykasveja. Ruusut, sireenit, jasmikkeet ja tulppaanit ovat isäni 1980-luvulla istuttamia. Niiden kukat ovat jokavuotinen rakas tervehdys isältäni.
Tänä kesänä tein oman kukkalisäykseni aiemmin tuotujen sini- ja helmililjojen lisäksi. Katsotaan, miten Kinnarin tilan Pioni ja piironki -myymälästä hankittu pioni viihtyy isän ruusujen kanssa. Jos se menestyy, voisin hankkia vielä toisenkin!
Kuivan kesän vuoksi herukkasato oli melko pieni. Etenkin kun rastaat olivat syöneet suurimman osan punaisista. Ovat tainneet tottua oksiin ripustettuihin cd-levyihin. Ensi vuonna on keksittävä jotakin uutta. Verkkoja en käytä. Jaan mieluummin marjat lintujen kanssa kuin, että verkottaisin puskat surmanloukuiksi. Onneksi karviaiset säästyivät tänä vuonna supikoirilta! Pihatuolit pensaan ympärillä taisivat olla tarpeeksi outoja öisille marjaroistoille.
Punaherukoita
Mustaherukoita
Karviaisia
Marjastamisen yhteydessä tein mustaherukoille nuorennusleikkuun; poistin vanhat, huonosti marjoneet ja lyhensin liian pitkät. Isäni ohjeilla Helmin satavuotiaat pensaat ovat säilyneet tuottavina. Leikattujen oksien lehdistä tein mehua. Kivennäisveteen sekoitettuna tämä on parhainta kuplavettä!
Teehetken silmäruokaa.
Mehumaijaan riitti tänä vuonna vain yksi maijallinen herukoita, kun yhdistin punaiset ja mustat. Onneksi on jäljellä viime vuoden mehuja, jotta talven mehutarve tulee täytettyä. Keittiöön tulvahti hento jouluinen tuoksu, kun maustoin mehun inkiväärillä, kanelilla ja kardemummalla. Suurin osa tästä erästä juodaan joulunaikaan glöginä. Karviaiset hilloan tyttärien toiveiden mukaisesti.
Mehumaija putsattu odottamaan ensi kesää. Kiitos Helmi sadosta, jota nautiskellaan tulevien syyspimeiden ja kaamoksen aikana! Kiitos Unna kauniista kuvista!
Kävimme viikonloppuna lämmittämässä Helmi-huvilaa pääsiäiseen. Olemme kerääntyneet sinne aina pääsiäisen aikaan isäni kuoleman jälkeen vuodesta 1995 lähtien muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta. Luvassa on naurua, yhdessäoloa, pelejä, paljuilua ja – pääsiäispöydän kunkku: isäni reseptin mukaan tehty lampaanpaisti. Tänä vuonna juhlasta tekee ainutlaatuisen uusi perheenjäsen, joka on mukana ensimmäistä kertaa: pikkuruinen Hilla-tyttärentytär.
Ilma oli melko harmaa ja tuuli tuntui iholla kolealta. Silti kaikkialla näkyi kevään merkkejä. Yli lentävien joutsenten ja visertävien pikkulintujen lisäksi Helmin pikkupihassa kasvit odottavat auringon säteitä puhjetakseen keväiseen kukoistukseen.
Silmuja ja nuppuja katsellessa mieleeni tuli Kaarlo Sarkian Kevätelegia-runo:
Tuoksua, silmujen mettä,
säveltä päivä on.
Saartaa sinistä vettä
vihreys nurmikon.
Lämmössä hiljaisen pihan,
äärellä portaiden,
paisuvat nähteni ihan
ummut sireenien.
Yksi pikkutipu jäi odottamaan verannalle paluutamme. Parin päivän päästä Helmi on taas täynnä elämää.
Järjestin Helmihuvilan kirjeitä aikajärjestykseen ja löysin Helmi-tädin kirjoittaman kirjeen sisarentyttärelleen sotavuonna 1944. Kenttäpostin vastaanottaja lotta Sirkka Lepistö oli tätini.
Ensiksikin kiinnitin huomioni kirjeen päiväykseen: ”Helmilä”! Ihastuttava! Miksei äiti kertonut kuinka Helmi-täti kutsui itse huvilaansa? Tämä pitää ottaa käyttöön uudelleen.
Toiseksi kirje inhimillisti Helmi-tädin, jota en ole itse koskaan tavannut. ”Tässä vähän asutussa talossa on kaikki rempallaan…” Voi, kuinka monesti olen kokenut huonoa omaatuntoa siitä, etten ole tehnyt tai ole ollut enemmän.
Kolmanneksi – herukkapensaat. Helmi-täti oli kirjeen kirjoittamisen aikaan keräämässä herukkasatoa. Ihan kuten minä teen äitini jälkeen yli seitsemänkymmenen vuoden päästä. Pensaiden tuhkaaminen, lannoittaminen, karsiminen ja sadon kerääminen sai kirjeen myötä uutta syvyyttä. Se on osa Helmilän perinnettä samoin kuin marjojen maijaaminen ja hilloaminen. Minä olen osa äitini suvun naisten sukupolvien ketjua.
On hienoa olla osa jatkumoa, jotakin suurempaa. Tehdä asioita, jotka vanhempani ovat opettaneet minulle ja opettaa niitä omalle jälkikasvulle. Perinteet luovat turvallisuutta, pysyvyttä muuten jatkuvan muutoksen elämässä. Ja tästä mieleeni tulee Uuno Kailaan Karavaani-runo: ”Näin uusia polvia entiset saattelevat…”
Alla Helmin kirje kokonaisuudessaan. Taustaksi nuoremmille polville: samassa kuussa liittoutuneet olivat vallanneet Firenzen ja vapauttaneet Pariisin. Suomi oli sodassa vielä kuukauden verran. Helmi oli kirjeen kirjoittamishetkellä 54-vuotias.
Sirkka hyvä
Kiitos kortistasi! Anteeksi, kun minulla ei ole tullut sinulle kirjoitettua. Nytkin kovassa aamukiireessä pistän huonolla kynällä. Näin asumattomassa talossa on kaikki rempallaan, kynätkin ym. Maanantaina tulee kaksi viikkoa kun tulin.
Kiitos kortista, jonka sain. Hilkka oli sen kääntänyt tänne. On se hauskaa kun pääset pois. On ikäväkin sinulla yksin siellä olla, kun mekin aina vaan ikävöidään eikä se mene mielestä pois, kun kaikki meni niin äkkiä ja aavistamatta.*
Menen Helsinkiin 29–30 päivien paikkeilla. Vuokran maksuunkin täytyy mennä ja taas töitä tekemään. Nyt olen marjastanut pensaita. On touhua ollut, ei ole lepoa ollut. Se olisi tarpeeseen, vaan täytyy aina yrittää niin kauan kun täällä armon ajassa olemme. Täytyy aina kuolemaakin muistaa, se voi tulla kenelle vaan ja millä hetkellä. Koita hoitaa itseäsi, että pysyt terveenä ja muista tärkeintä, mikä on ihmisen päämäärä. Lopetan, on kiire postiin.
Voi oikein hyvin. Näkemiin Helmi
*Hilkka oli äitini. Isoäitini, Helmin sisko ja Sirkan ja Hilkan äiti kuoli sydänkohtaukseen Lahden juna-asemalla.
Kaiken jäisen ja kylmän jälkeen, luonnon monisävyinen vihreys ja pienimmätkin kukat keräävät huomioni. Nautitaan tästä. Juuri nyt.
Kukat tuoreimmat puhkee ennen,
kuin puolet suvesta näät.
Mitä kypsyykin syksyn mennen,
ilon varhaisen vangiks jäät.
Runo: Lauri Viljanen, Kukkien myötä
Tämä tulppaani kukki jo helluntaina. Liitin sen mukaan, sillä se oli ensimmäisiä tänä keväänä. Isäni istuttama.Tällä kertaa seuranani on tyttäremme Jennan ja Nikolaksen Kaapo-koira.
Viime viikonloppuna syksy taittoi yöpakkasten myötä viimeisenkin viipyilevän tuntemukseni kesästä. Samainen syksy tarttui myös minuun kaksin käsin ja kaatoi nuhakuumeessa petiin. Siksipä talletan tänne syyskuun viimeisen viikonlopun tunnelmat näin lokakuun ensimmäisen viikonlopun alla.
Heti tullessamme Helmille otin pihasta viimeisen kukkivan ruusun maljakkoon.Samoin naapurilta saamani suloinen Sofia pääsi verannalle turvaan.Ennen kuin sain riippukeinun verkkokatoksen talvisäilöön, aurinko heläytti kuin hyvästiksi siihen päivän kirkkaimmat säteensä.Helmi-tädin kulunut kulho on huvilan hienoin salaattikulho. Servietit vaihtuivat hillitympiin.Seurailin häikäisevänä sunnuntaiaamuna kuinka usva vetäytyi peltojen yltä.Väripilkku kuuranurmikolla.
Lauri Viljanen oli yksi äitini lempirunoilijoista. Hänen nostalgisen kauniista ja viipyilevistä runoistaan Kultainen tähti -runon loppu kuvastaa viime viikoisia haikeahkoja tunnelmiani:
Heinäkuun helmihommat herättivät nostalgisen tunteen, joka vieläkin väreilee jossain mielen pohjukassa.
Mattomuistoja
Helmin räsymatot ovat melko varmasti alkuperäiset, sillä löysin ne pari vuotta sitten ullakkosiiven perimmäisestä nurkasta. Ne olivat säilyneet ehjinä Suomen Kuvalehden vuoden 1940 vuosikerran alla – ehkä Himmlerin ja Göebbelsin kuva päällimmäisen lehden kannessa oli pelästyttänyt hiiret tiehensä.
Pestessäni mattoja tajusin, että niiden kuteet voivat olla äitini lapsuuden aikaisia. Aloin leikkiä ajatuksella mikä kude on ollut kenenkin vaate. Tumma, karheanoloinen voisi olla Valtteri-isoisän takista, viininpunainen Mimmi-isoäidin juhlapuserosta, hempeä keltainen ja lila äitini ja tätini lapsuuden mekkoja. Vaaleansininen voisi olla enoni, perheen kuopuksen nuttu.
Nyt nuo kaikki ihmiset ovat poissa ja minä pesen heidän vaatteitaan matoissa. Ripustettuani ne narulle kuivumaan, jäin hetkeksi katselemaan niitä. Ne ovat niin rakkaita ja ihanan nukkavieruja. Kun levitän ne syksyllä huvilan pestyille lattioille, huoneisiin leviää tuoksumuisto kesästä: auringon lämmöstä ja mäntysuovasta. Se on matonpesun paras palkinto.
Onkohan lohenpunainen raita ollut äitini kesämekko? Onko Helmi kävellyt kesällä paljasjaloin tällä matolla?
Hilloa ja maijaamista
Tänä kesänä eletään etuajassa. En muista milloin olisimme käynnistäneet ”mehutehtaan” eli mehumaijan heinäkuussa. Ja todellakin kreivin aikaan! Saapuessamme pihaan rastaat lehahtivat pensaista puiden oksille. Räkätyksen perusteella keskeytimme hyvät marjajuhlat.
Punaherukan ja karviaismarjapensaan oksat olivat lähes katketa raskaan taakan alla; yhdestä punaherukkapensaasta tuli 20 litraa marjoja! Mustaherukasta tein jouluglögiä varten oman sekoituksen ja lisäsin mehumaijaan kanelitankoja ja fariinisokeria.
Nyt on mehut pulloissa ja hillot purnukoissa! Osa jää nautittavaksi Helmellä.
Seisoessani herukkapuskissa ajattelin, että olen kolmas sukupolvi, joka kerää näiden samaisten pensaiden marjoja. Pensaiden, jotka ovat lahjoittaneet suvulleni vitamiineja lähes sadan vuoden ajan. Mitä Helmi-täti tai äitini ovat ajatelleet tässä samassa touhussa? Ovatko katselleet pääskysten lentoa, kypsyvää viljapeltoa?
Olen yksi rengas sukuni ketjussa, tai kuten Kailas on runoillut: heimoni karavaanissa.
Tulimme Helmelle keskiviikkona. Iltapäivä oli jo pitkällä, mutta lämpö ulkona oli uskomaton. Helmen edessä oleva tuomi vihersi, samoin herukkapensaat. Kolmessa päivässä niiden pikkuruiset lehdet ovat kasvattaneet itsensä kolminkertaisiksi.
Toukokuun ensimmäisen viikon lämpöaalto on herättänyt talvesta unenpöppöröisen luonnon. Uudestisyntyminen ja luonnon mahtava alkuvoima mykistävät istumaan aloillaan ja ihmettelemään ympärillä tapahtuvaa: kurkien soidinlennot ja huudot metsänrajasta, rastaiden riemastuttavat luritukset ja pikkuruisen västäräkkiuroksen rintojen röyhistely katon harjalla.
Olemme tehneet vain ihan pieniä keväthommia. Näistä kuopustyttäremme ottamat kuvat puhuvat puolestaan. Helmi on saanut punaiset pelakuunsa ja pihalla on kilistelty kesän ensimmäiset vaaleanpunaiset kuohuviinit. Tervetuloa kesä!
... on henkilökohtainen blogini, joka sisältää ajatuksia ja välähdyksiä elämästä, kodista, sisustuksesta, remontoinnista, tuunauksesta, puutarhasta ja koirista. Ja mitäpä se olisi elämä ilman hyvää ruokaa ja juomaa?
Olemme tehneet vain ihan pieniä keväthommia. Näistä kuopustyttäremme ottamat kuvat puhuvat puolestaan. Helmi on saanut punaiset pelakuunsa ja pihalla on kilistelty kesän ensimmäiset vaaleanpunaiset kuohuviinit. Tervetuloa kesä!
Helmihuvila 