Helmihuvila

Isotätini jälkeen huvilan haltijoina ovat olleet tätini, äitini ja minä vuodesta 2009. Puhun nimenomaan haltijoista; Helmihuvilaa ei voi ainutlaatuisuutensa vuoksi omistaa, vaan sitä pitää suojella ja varjella tuleville sukupolville. Toivottavasti myös omat tyttäreni jatkavat haltijoiden tehtävää ja jatkavat huvilan vaalimista.

Ensimmäinen sukupolvi

Helmihuvilan rakennutti isotätini, liikenainen Helmi Kallio kesälomapaikakseen sisarensa maatilan viereen. Hän osti isovanhemmiltani heidän tilastaan 450 neliön kokoisen tontin. Huvila suunniteltiin rakennettavaksi heidän suurehkon tilansa päärakennuksen viereen, lähes pihapiiriin kuuluvaksi.

Valmistuessaan pieni talo oli ainutlaatuinen kylämaisemassa, se ei ollut tyypillinen punamultainen mökki, vaan aito minikokoinen jugendhuvila.

Isoisäni kuoltua tubiin 42-vuotiaana tila myytiin, perhe muutti Lahteen ja Helmihuvilan emäntääkin nähtiin harvakseltaan. Sodan ajan pommituksia lukuun ottamatta siellä oleskeltiin satunnaisesti kesäisin. Helmi-tädin kuollessa 1950-luvulla huvila jäi lähes yksin.

Helmi

Toinen sukupolvi

Huvila oli kylmillään pari vuosikymmentä lukuun ottamatta lyhyitä vierailuja syksyisin ja keväisin. Vanhempieni jäätyä eläkkeelle 1980-luvulla aloittivat he sen kunnostuksen. Piippu pellitettiin, välikatot uusittiin, ullakolle tehtiin tilat nukkumiseen ja taiteiluun. Lisäksi tontille teetätettiin porakaivo, sisälle tehtiin sauna suihkuineen, keittiön liesi vaihdettiin kamiinaan ja sähköhellaan. Ilman vanhempieni uurastusta Helmihuvilaa ei enää olisi tai se olisi korjauskelvoton.

Ateneumin tutkinnon suorittaneena isäni osasi arvostaa vanhaa ja pyrki mahdollisuuksien mukaan säilyttämään olemassa olevaa. Niinpä muun muassa ikkunat ovat alkuperäisiä ilmakuplineen ja vääristymineen.

Helmihuvila_toinen sukupolvi.jpg

Kolmas sukupolvi

Isäni kuoltua mieheni ja minä olemme toimineet huvilan talonmiehinä kymmenisen vuotta. Hoidimme pihaa ja teimme välttämättömiä korjaustöitä. Perin Helmihuvilan äidiltäni vuoden 2009 lopussa.

Ensimmäinen urakka oli Suuri tyhjennys. Varastot olivat kattoa myöten täynnä sanomalehtiä, lautoja, pahveja, kuparia ja vanhoja painolaattoja isän työn jäljiltä. Jätelavalle kannettiin myös kaikenlaisia kodinkoneita, lastulevyhyllyjä ja huonekaluja, jotka eivät sopineet huvilan henkeen. Oma lukunsa olivat erilaiset kemikaalit, kuten vesilasiliuos, jotka toimitimme apteekkiin.

Seuraava projektimme oli katon uudistus. Vanha tiilikatto oli pahasti sammaloitunut. Olimme jo useamman talven jännittäneet, miten huvila kestää märän sammalen ja lumen painon. Oli aika ottaa joka talvinen taakka huvilan harteilta. Päädyimme peltiin, koska se on kevyt ja huoleton. Paikan päällä tehty saumapeltikate jäi unelmaksi – ihan liian kallis. Kilpailutuksen jälkeen päädyimme sauman näköiseen profiiliin ja luotettavalta tuntuvaan tekijään Peltikattotyöt M. Kiveen. Uusi katto on hieno: kuin se olisi ollut siinä aina. Kourut, tikkaat, päätylaudoitukset, jopa piipunhattu istuvat hyvin kokonaisuuteen.

Seuraavaksi kävimme käsiksi keittiöön. Se oli eri aikakausien sekametelisoppa ja epäkäytännöllinen. Maalarimestarien Oy:stä löysimme ihmeen edullisesti jugend-tyyliset hillityt tapetit. Niiden kuviot olivat lähes samankaltaiset kuin paikallisen puusepän 20-luvulla tekemän keittiökaluston astiakaapeissa. Tapetointi vanhassa talossa, jonka jokainen seinä on eri korkuinen ja ”rikki” ovista ja ikkunoista, on aikamoinen haaste ensikertalaisille ja ähelsimme hommassa koko pitkän päivän.

Vanhaa lähes lahoa keinua lukuun ottamatta pihalla ei ollut istumapaikkaa, joten teimme pergolan, jossa syödä kesäpäivinä ja istuskella iltaisin. Vanhat kattotiilet käytettiin maan täytteenä ja naapurista saaduista piipputiilistä mieheni latoi lattian. Suuri helpotus oli myös laatoitettu kulkureitti autolta ovelle. Enää ei tarvitse tullessa kahlata pitkässä heinikossa. Isäni tekemään sireenimajaan hankimme paljun, joka on ollut lukemattomien syysiltojen ilo kirkkaan tähtitaivaan alla.

Paljon on vielä tekemistä, mutta niistä kerron lisää sitä mukaan kun työt etenevät.

Mainokset