Tänä eriskummallisena aikana aika kulkee kuten ennenkin. Kevät tulee ja kukkaloisto. Tulee mieleen Aila Meriluodon Toukokuulta-runo:
Kuka maalannut lie,
kuka mestari,
tämän kukkivan toukokuun,
nämä iltojen kultaiset terälehdet,
pian varisevat…
Kaikissa kukissa on omat muistonsa. Vuokot kuuluvat lapsuuteen, kun kävimme täällä kevättalkoissa. Maa oli niistä sinivalkoinen. Tulppaanit ovat rakkaita tervehdyksiä 25 vuotta sitten poismenneeltä isältä. Helmililjat Onni-koira polki autossa tassuihinsa, kun murtautui kauppareissun aikana kuljetuskopistaan. Ja voikukat – ne olkoon pörriäisten ilona!
Syyslomasta on jo vierähtänyt reilut pari viikkoa. Se alkoi koko perheen voimin perinteisellä Octoberfest-hulinalla. Sen jälkeen hissuttelimme kaksin Unnan kanssa. Syyspimeä, hyytävä tuuli, sade ja sumu olivat läsnä lähes päivittäin. Vain yhtenä päivänä pilkahti aurinko. Hyödynsimme poutakelin tamppaamalla kirpeässä ilmassa mattoja ja vuodevaatteita.
Muina päivinä harrastimme tunnelmointia kamiinan lämmössä sateen vihmoessa ikkunoiden toisella puolella. Vanhat ikkunat vääristävät maisemaa ihanasti ja eritavoin riippuen mistä kulmasta katsoo! Oli myös aikaa tehdä omenahyvettä, saunoa ja vilvoitella löylyn jälkeen lyhtyjen valaisemassa pilkkopimeässä.
Vaniljakastikkeen kanssa hyvää!Helmin ulkoportaat toimivat myös saunan vilpolana.
Harrastin hitaita aamuja: venyttelin kaikessa rauhassa ja silmittelin ympärilleni. Annoin katseen kiertää muiston täyteisissä nurkissa, Helmi-tädin mallinukessa, Hilma-tädin Amerikan arkussa, vanhassa leikkisilitysraudassani, äidin savitöissä ja isän tauluissa.
Yksi yläkerran unipaikoista.Yöpöydän aarteita.Muistoja sisaruksista: Helmistä ja Hilmasta.Äidin tekemä reliefi.
Teimme myös kaksi päiväretkeä. Riihimäellä täytimme Helmin lyhtykynttilävarastot Havin tehtaanmyymälässä. Hollolassa vierailimme kirpputorilla, josta löysin V. A. Koskenniemen Kootut runot vuodelta 1946. Alla yksi hänen runoistaan, joka kuvastaa vuoden 2019 syyslomaamme täydellisesti.
Kävimme viikonloppuna lämmittämässä Helmi-huvilaa pääsiäiseen. Olemme kerääntyneet sinne aina pääsiäisen aikaan isäni kuoleman jälkeen vuodesta 1995 lähtien muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta. Luvassa on naurua, yhdessäoloa, pelejä, paljuilua ja – pääsiäispöydän kunkku: isäni reseptin mukaan tehty lampaanpaisti. Tänä vuonna juhlasta tekee ainutlaatuisen uusi perheenjäsen, joka on mukana ensimmäistä kertaa: pikkuruinen Hilla-tyttärentytär.
Ilma oli melko harmaa ja tuuli tuntui iholla kolealta. Silti kaikkialla näkyi kevään merkkejä. Yli lentävien joutsenten ja visertävien pikkulintujen lisäksi Helmin pikkupihassa kasvit odottavat auringon säteitä puhjetakseen keväiseen kukoistukseen.
Silmuja ja nuppuja katsellessa mieleeni tuli Kaarlo Sarkian Kevätelegia-runo:
Tuoksua, silmujen mettä,
säveltä päivä on.
Saartaa sinistä vettä
vihreys nurmikon.
Lämmössä hiljaisen pihan,
äärellä portaiden,
paisuvat nähteni ihan
ummut sireenien.
Yksi pikkutipu jäi odottamaan verannalle paluutamme. Parin päivän päästä Helmi on taas täynnä elämää.
Talvilomasta on vierähtänyt jo pari viikkoa, mutta laitan tänne vielä lisää kohokohtia kuvamuistoina.
Loistelias punaisen karvas auringonnousu. Niin upea, että sitä kannatti mennä kuvaamaan yöpuvussa paukkupakkaseen.Talvisin Helmen ruokiin kuuluu pitkään uunissa muhinut possu.Unnan otokset laseista ovat mielenkiintoisia kuvakulmia kattauksesta.
Kaikki kattauksessa on perittyä tai kierrätettyä uunivuokaa lukuun ottamatta. En löytänyt mistään vanhaa kahdeksan hengen vuokaa.Talvisessa pergolassa ei auringon laskiessa pahemmin istuskeltu; pakkanen laski lähes joka yö alle kahdenkymmenen asteen.Talviloman viimeinen auringonlasku yllätti kauneudellaan, kun vein tiskivesiä kompostiin.Sisään mennessäni kuun kirkkaus verannan yläpuolella oli sadunomaista ympäröivää sinisyyttä vasten.
Helmikuun auringonnousu ja -lasku, kuu Helmihuvilan yllä ja mielessä kasvava kevään odotus toivat mieleen Kaarlo Sarkian Kehtolaulun:
Nukkua saat sinä tuulien pesään,
unestas ei meno päivien muutu.
Suvesta talveen, talvesta kesään
mahtava keinuu maailman tuutu.
Kiitos, kun luit ja kommenttisi on iloinen yllätys! Hyvää maaliskuun loppua, toivoo Helmihuvilan Ulla.
Mainitsin edellisessä artikkelissani isoäitini Mimmin. Sen jälkeen jäin miettimään hänen kohtaloaan; kuoli juna-asemalla 50-vuotiaana juostessaan väärän junan perään. Hänen kaksi ensimmäistä lastaan kuoli alle kahden vuoden ikäisinä hinkuyskään. Suru oli niin suuri, että hän ja isoisäni Valtteri ottivat ottolapsen – kummitätini. Sen jälkeen syntyi äitini, tätini ja enoni.
Elämä 1900-luvun alussa oli kovaa verrattuna 2000-lukuun. Silti uskon, että yksi tunne oli yhtä katkeransuloinen kuin nytkin: jälkipolven noustessa omille, kauniille siivilleen. Se, jos mikä on äidin ja isän sydäntä pakahduttava tunne!
Esikoisemme on muuttanut omaan kotiinsa jo kuutisen vuotta sitten. Tosin hän soi etenkin minulle pehmeän laskun; huone tyhjennettiin vasta viime syksynä. Keskimmäinen muutti vastikään, sanoen, että: ”Äiti oikeasti, olen jo 25-vuotias. Tämän ikäisenä on ihan normaalia muuttaa pois.” Lisäksi nuorimmaiseni, kuopus ja pahnanpohjimmaiseni, muutti alakertaan. Näistä suurista muutoksista ja omistaan ylpeänä, syntyi alla oleva:
On tullut aika, että
En olekaan enää kaikkivoipa äiti.
Se, jonka puhallus poistaa kivun.
Jonka syli karkottaa pahan mielen.
Ja jonka iltalaulu nukuttaa.
Minusta on tullut huomaamattani.
Nainen upeiden naisten rinnalle.
Minä synnytin teidät, te muokkasitte minut.
Asettamaan tulevaisuuden tarpeideni edelle.
Ja kun minusta tulee vanha.
Käperryn siipienne suojaan.
Toivoen, että koette minut edelleen.
Teitä – tyttäriäni – ylimaallisesti rakastavaksi.
Äidiksi.
Ulla Kuusimäki, 2017
Helmi-tädin hatulla ei ole oikeastaan mitään yhteyttä asiaan. Mutta, jos hänen sisarellaan ei olisi tyttärentyttäriä, sitä ei olisi ollut kukaan kuvaamassa.
... on henkilökohtainen blogini, joka sisältää ajatuksia ja välähdyksiä elämästä, kodista, sisustuksesta, remontoinnista, tuunauksesta, puutarhasta ja koirista. Ja mitäpä se olisi elämä ilman hyvää ruokaa ja juomaa?
Helmihuvila 