Pehtoorin portaat

Helmilässä on ollut aiemmin kaksi ulkoporrasversiota. Alkuperäiset olivat suoraan eteen ja isäni tekemät kääntyivät ulostullessa vasemmalle. Sisääntultaessa käveltiin kunniakierros, koska huussista ja autolta tullaan talon toiselta sivustalta. Aika nautti isäni portaat lahoiksi ja pergolan valmistuttua kiepin omituisuus korostui entisestään: portaat olivat väärään suuntaan.

1. Portaat ennen
Vanhat ulkoportaat.

Sisääntulon uusiminen alkoi kiveyksen teolla. Helmilässä se on rankkaa puuhaa, sillä maassa tuntuu olevan pääasiassa erikokoisia kiviä. Halusimme edelleen katoksellisen portaikon, jotta sade ei ropise heti niskaan kun oven avaa.

2. Portaat nyt
Uudet portaat.

Vaihdoimme ulko-oven ikkunalliseen, jotta verannalle saatiin lisää luonnonvaloa. Katsoimme aluksi vanhoja kunnostettuja ovia, mutta sellaisen hinta olisi nostanut kustannukset tuplaksi. Perusmökkiovimalli sopi hyvin eristämättömän verannan oveksi. Sen hinta oli murto-osa alkuperäisistä ja Helmi Kallio-kilven kanssa se näyttää vanhemmalta kuin onkaan.

3. Huvilan ulko-ovi

Portaat tehtiin kuusipuusta ja käsiteltiin Roslagin mahongilla. Tumma väri on fiksu, sillä keväisin jäät sulavat nopeasti auringon paisteessa. Uusintakäsittely tehdään joka toinen vuosi ja bonuksena tulee mahtava tervan tuoksu.

4. Ulkoportaat pergolasta käsin

Mieheni, jota pehtooriksikin Helmilässä kutsun, suunnitteli uuden katoksen isäni katosta kunnioittaen ja pergolaan sopien. Portaikossa hän hyödynsi appiukoltaan jääneitä listoja. Portaikon maalaus tehtiin talon muun ulkomaalauksen jälkeen . Näin saimme sen värit fiksattua yksityiskohtiaan myöten kokonaisuuteen sopivaksi. Tämä kevät oli aiemmista poiketen pellavaöljymaalarin aikaa ja saimme portaikon maalauksen vihdoin valmiiksi!

5. Ulkoportaat sisältä tullessa

 

8. Kokonaisuus

Villiviini on ottanut omakseen uudet rakennelmat eikä portaikkoa heti huomaa uudeksi. Se onkin mottomme Helmilää kunnostettaessa: uudet jutut istuvat niin hyvin, että ne tuntuvat olleen iät ajat paikoillaan.

Mainokset

Juttua herukkapensaista

Järjestin Helmihuvilan kirjeitä aikajärjestykseen ja löysin Helmi-tädin kirjoittaman kirjeen sisarentyttärelleen sotavuonna 1944. Kenttäpostin vastaanottaja lotta Sirkka Lepistö oli tätini.

Helmin kirje

Ensiksikin kiinnitin huomioni kirjeen päiväykseen: ”Helmilä”! Ihastuttava! Miksei äiti kertonut kuinka Helmi-täti kutsui itse huvilaansa? Tämä pitää ottaa käyttöön uudelleen.

Toiseksi kirje inhimillisti Helmi-tädin, jota en ole itse koskaan tavannut. ”Tässä vähän asutussa talossa on kaikki rempallaan…” Voi, kuinka monesti olen kokenut huonoa omaatuntoa siitä, etten ole tehnyt tai ole ollut enemmän.

Kolmanneksi – herukkapensaat. Helmi-täti oli kirjeen kirjoittamisen aikaan keräämässä herukkasatoa. Ihan kuten minä teen äitini jälkeen yli seitsemänkymmenen vuoden päästä. Pensaiden tuhkaaminen, lannoittaminen, karsiminen ja sadon kerääminen sai kirjeen myötä uutta syvyyttä. Se on osa Helmilän perinnettä samoin kuin marjojen maijaaminen ja hilloaminen. Minä olen osa äitini suvun naisten sukupolvien ketjua.

Helmihuvila sivusta

On hienoa olla osa jatkumoa, jotakin suurempaa. Tehdä asioita, jotka vanhempani ovat opettaneet minulle ja opettaa niitä omalle jälkikasvulle. Perinteet luovat turvallisuutta, pysyvyttä muuten jatkuvan muutoksen elämässä. Ja tästä mieleeni tulee Uuno Kailaan Karavaani-runo: ”Näin uusia polvia entiset saattelevat…”

Alla Helmin kirje kokonaisuudessaan. Taustaksi nuoremmille polville: samassa kuussa liittoutuneet olivat vallanneet Firenzen ja vapauttaneet Pariisin. Suomi oli sodassa vielä kuukauden verran. Helmi oli kirjeen kirjoittamishetkellä 54-vuotias.

Sirkka hyvä

Kiitos kortistasi! Anteeksi, kun minulla ei ole tullut sinulle kirjoitettua. Nytkin kovassa aamukiireessä pistän huonolla kynällä. Näin asumattomassa talossa on kaikki rempallaan, kynätkin ym. Maanantaina tulee kaksi viikkoa kun tulin.

Kiitos kortista, jonka sain. Hilkka oli sen kääntänyt tänne. On se hauskaa kun pääset pois. On ikäväkin sinulla yksin siellä olla, kun mekin aina vaan ikävöidään eikä se mene mielestä pois, kun kaikki meni niin äkkiä ja aavistamatta.*

Menen Helsinkiin 29–30 päivien paikkeilla. Vuokran maksuunkin täytyy mennä ja taas töitä tekemään. Nyt olen marjastanut pensaita. On touhua ollut, ei ole lepoa ollut. Se olisi tarpeeseen, vaan täytyy aina yrittää niin kauan kun täällä armon ajassa olemme. Täytyy aina kuolemaakin muistaa, se voi tulla kenelle vaan ja millä hetkellä. Koita hoitaa itseäsi, että pysyt terveenä ja muista tärkeintä, mikä on ihmisen päämäärä. Lopetan, on kiire postiin.

Voi oikein hyvin. Näkemiin Helmi

*Hilkka oli äitini. Isoäitini, Helmin sisko ja Sirkan ja Hilkan äiti kuoli sydänkohtaukseen Lahden juna-asemalla.

Talviloma Helmihuvilassa

Kirjoittelen saunanjälkeisessä, ihastuttavan raukeassa olotilassa. Helmin blogi on ollut hiljaiselossa pari kuukautta kuten Helmihuvilakin. Onneksi Helmillä on aikaa olla itsekseen ja haltijoittensa kanssa.

Olemme kuopuksen ja esikoisen Bagheera-kissan kanssa viettämässä talvilomaa. Naapurin Meria oli tehnyt jo hyvissä ajoin ennen tuloamme kynsitulet ja keittiössä odotti miellyttävä lämpö. Oli ihastuttavan helppoa aloittaa täysitehoinen lämmitys. En voi kyllin kiittää häntä: muistan hyvin kerran, jolloin olen aloittanut lämmityksen hiljakseen -28 asteesta ja tehnyt nolla-asteisessa saunassa töitä pilkkihaalarit päällä!

Nautin eniten näistä kiireettömistä talviaamuista. Venyttelen ja torkun sängyssä kunnes täydellinen pimeä vaihtuu hämäräksi. Vedän villasukat jalkaan ja hipsuttelen hiljaa alakertaan. Annan jaloissani kehräävälle keltasilmäiselle kisulle aamupalan, laitan kahvin tulemaan ja sytyttelen kaikessa rauhassa tulen kamiinan. Praasun rapsahdellessa kuljen kahvikupin kanssa ikkunasta toiseen ja katselen päivän valkenemista.

Ajatukseni kiertyvät monesti ensi kesään, jolloin juhlimme konfirmaatiota ja vihkiäisiä. Helmi siis saa hengähtää. Ja ehkä on aikakin ottaa miettimistaukoa, sillä toissa vuonna uusimme ulkoportaat ja -oven ja viime kesänä oli ulkomaalauksen vuoro. Tosin ikuisuusurakkani eli ikkunoiden kunnostus jatkuu. ­Voi, kunpa olisi paremmat kelit pellavaöljymaalin kuivumiseen kuin viime vuonna!

Saatan ehkä jatkaa tämän loman aikana sisäportaikon lautalattian esille ottamista. Toisaalta, jos tulee hyvät ulkoilukelit, etsin monot naulojen repimisen sijaan. Vanhassa talossa parasta on, ettei ole kiire mihinkään. Se on säilynyt kohta sata vuotta ja harkitulla ylläpidolla se säilyy edelleen. Pitäähän myös tuleville sukupolville jättää tekemistä.

Selaillessani salin kirjahyllyä käteeni tarttui äitini Sanat matkaoppaana -kirja. Kirjamerkki avasi sivun, jonka sanoma sopii hyvin aatoksiimme Helmin kunnossapidosta:

”On totuttava etsimään totuutta pienestä, muuten saattaa perusteellisesti erehtyä suuressa.” Francois Marie De Voltaire

Nautinnollista helmikuuta! Alla kuvia yllä olevista hetkistä.

tuli-kaminaankukkakuppibagksu-kamarin-ikkunaaamuinen-aurinkoneidon-pa%cc%88a%cc%88kanerva

 

Tykkää tai kommentoi, palaute on parasta!

 

 

 

 

Helmihuvilan uudet värit

Edellinen maalausurakka tehtiin 1980-luvulla: lateksit poistettiin, puulle saatu pinta kyllästettiin ja maalattiin öljyllä. Aikaa vievien alkutöiden lisäksi korkeanpaikankammoni syövytti mieleeni isäni tekemät huojuvat tikkaat. Vieläkin muistellessa huimaa!

Helmin rähjääntynyt ulkonäkö suretti: auringon paahteen haalistama, liituuntunut, homeen pilkuttama ja kelien kuluttama. Projektin koko uuvutti jo etukäteen. Edesmenneet vanhempani olivat viime maalausrupeaman aikana eläkkeellä ja urakoivat myös arkisin. Me olimme silloin ja nyt viikonloppuhanslankareita.

Isäni suunnitteli Helmin värityksen; kun täydellistä okraa ei valmiina löytynyt, hän sekoitti sen itse. Halusin säilyttää hänen valitsemansa värit. Olen lukenut, kuinka sävyjä saatetaan valita yli vuoden maalaamalla ehdokasvärit pintaan ja seuraamalla, kuinka ne käyttäytyvät vuoden aikana. Meillä oli kokonainen vuorokausi aikaa valita valitsemamme maalin värikartoista oikeat sävyt. Niinpä kiertelimme ja kiipeilimme huvilan ympärillä eri valaistuksessa värimallit käsissä.

Luovutimme Helmin pihamaan heinäkuun lopuksi ja elokuuksi maalareiden telineille. Olin hyvin epävarma sävyvalinnoista. Huoltani lievensi huomaavaisen naapurimme lähettämät kuvat työn edistymisestä: värit näyttivät kuin isäni valitsemilta.

Koitti aika päästä katsastamaan maalituore huvila. Kun viimeinen mäennyppylä, joka peitti Helmen näkyvistä kohosi eteemme, vatsassa kouraisi jännitys. Entä jos värit kirkuvat epäsopivina ympäristön kanssa? Helmen ilmestyessä näkyviin, se näytti samalta kuin se oli vastamaalattuna kolmisenkymmentä vuotta sitten. Se oli jälleen isäni joutsenlaulu; viimeinen voimanponnistus ennen syöpää. Olin onnellinen onnistumisesta!

On lämpimien kiitoksien aika

Itseksemme, myös appeni mökin talkkareina, emme olisi jaksaneet. Suurkiitos Panu Martiskaiselle FB:n Vanhan talonkorjausneuvonta -sivulla saamistamme hyödyllisistä neuvoista maalivalinnassa, kiitos naapurillemme Merialle hyvästä maalausliikevihjeestä ja kiitos Kristanille ja Kuus-Aho Oy:n maalareille hyvästä työstä.

Kaksi viikonloppua on mennyt Helmiä kiertäessä ja ihastellessa. En ole malttanut kirjoittaa edes tänne blogiin. Mahtavaa syksyä kaikille, jotka luitte kirjoitukseni!

Helmihuvilan Ulla

ennen
Helmi 20-luvulla, kun hirsirunko oli vielä näkyvissä. Kuvassa vasemmalta oikealle: isotätini Helmi, Hilkka-äiti, Arvo-eno ja isoäitini Mimmi.
vanha-maali
Ennen maalausta. Isän itse sekoittama täydellinen okra oli muuttunut lohenpunaiseksi.
img_1985
Pellavaöljymaali ja loppukesän kosteat kelit eivät tehneet urakkaa nopeaksi Kuus-Aho Oy:n maalareille. Silti jälki on hienoa yksityiskohtiaan myöten!