Lokakuussa, auringon valon vähentyessä huvilassa on erilaisia valoja. Aamuisin sytytin kamariin ylioppilaslahjaksi saamani pöytävalaisimen. Sen valo on hellää, juuri sellaista, joka sopii valoksi ennen auringonnousua. Onneksi isäni aikanaan korjasi pieteetillä valaisimen rikkoutuneen posliinijalan. Nyt se muistuttaa minua hänen kädentaidoistaan. Iltaisin sytytin lukuisten lyhtyjen lisäksi verannalle kynttilät aina kun saunoimme.

Edellisessä kirjoituksessani kerroin käynnistämme Pioni ja Piironki -myymälään. Ostin sieltä tuliaisiksi Helmille ovistopparin, koska se puhutteli minua myymälän hyllyllä. Onneksi kuulin tassustopparin kutsun, sillä se oli korkeudeltaan kuin tehty kamarin oven alle. Hieno muisto minun ja kuopuksen roadtripistä Hollolaan armon vuonna 2017.

Sieniretkemme oli enemmän kuin antoisa: korit loppuivat kesken. Löysimme suppilovahveroiden lisäksi lampaankääpää, joka hyödynnettiin myöhemmin Burgundinpataan. Se sopi sinne jopa herkkusieniä paremmin! Syysloman kunniaksi katoimme kamariin kynttiläillallisen ja nautimme vuoden viimeisten grillipihvien seurana suppilovahverokastiketta. Seuraamme oli liittynyt myös Helmin pehtoori: rakas mieheni ja tyttäriemme isä.

Syksy on jo vahvasti läsnä. Aamuisin kasvit ovat kuuran peitossa; väsyneinä ja syksyyn antautuneina. Oli vihoviimeisten pihatöiden aika ennen kun Helmin pikkuruinen piha oli valmis talviuneen. Ihme, että ehdin pelastaa maljakkoon kesän viimeisen kurtturuusun. Se oli silmäteräni koko lomamme ajan – viimeinen side kesään. Me vietimme jäähyväisiä. Kesälle.

Tein jokin aika sitten runokirjalöytöjä kirpputorilta ja luin niitä keinutuolissa loman aikana. Koskettavin oli Kaarlo Sarkian Runot-kirjan Kurjet muuttavat -runo. Ehkäpä juuri sen ajankohtaisuuden vuoksi. Jotkut asiat eivät muutu. Luepa vaikka:

Käyn polkua korven,

kun päältä pääni

syyskuullosta sinen

soi kantava ääni

niin ihmeellinen

kuin torahdus torven –

ja kiireelle mäen

mist’ aavalle näen,

pian jalkani entää

ja silmin haen:

yli taivaanlaen

jono kurkien lentää.

…

Minä kurkoitan kättä,

kuin pyytäisin mukaan.

Vain viivähtämättä

ne kiitää, jo haipuu…

Ei saavuta kukaan,

ei kannata kaipuu.

 

Syysterveisin Helmihuvilan Ulla