Lähdin Helmihuvilalle etukäteen purkaakseni kertynyttä työsumaa ja lämmittääkseni taloa ennen muiden tuloa. Kiirastorstaina vaihdoin pöytäliinat valkeisiin. Talven pölyt väistyivät rairuohon tieltä. Illalla Helmi täyttyi puheensorinasta ja naurusta. Puolisoni eli Helmin pehtoori, tyttäret, heidän kumppaninsa, Kaapo-koira, Nipsu- ja Bagsu-kisut tulivat. Helmi oli jälleen täynnä elämää.

Talvi ei taittanut selkäänsä pääsiäisenä. Se piti otteestaan kynsin hampain kiinni. Yöpakkasten lisäksi jäätävä pohjantuuli kylmäsi kasvoja ja melkein vihloi takaraivossa. Pergolassa istuskelu jäi, mutta paljukauden avasimme ja nautiskelimme ulkoilmasta lämpimän veden höyrytessä.

Kamariin katettu pääsiäisen illallinen pitkine pöytineen ja juhlakattauksineen kruunasi pyhänvieton. Kahvilla ja muhkealla yrttipuketilla marinoitu lammaspaisti sekä kastike olivat jälleen taivaallisia.

Isoäitini Mimmin kuva kamarin seinällä.

Vanha kastikekulho ja muut aarteet pääsivät jälleen juhlapöytään.

Ehkäpä kaikki tuntuu Helmillä niin täydelliseltä siksi, että siellä on aiempi sukupolvien ketju tavallaan läsnä: lammasresepti on isäni, kamari isotätini, pöytäliina on äitini… Ja tietenkin: seurana kaikkein rakkaimmat ihmiset.

JK Tämän blogauksen artikkelikuva on Helmin, äitini ja tätini lähettämä kortti isoäidilleni ja enolleni.