Kaiken jäisen ja kylmän jälkeen, luonnon monisävyinen vihreys ja pienimmätkin kukat keräävät huomioni. Nautitaan tästä. Juuri nyt.
Kukat tuoreimmat puhkee ennen,
kuin puolet suvesta näät.
Mitä kypsyykin syksyn mennen,
ilon varhaisen vangiks jäät.
Runo: Lauri Viljanen, Kukkien myötä
Koluan epäsäännöllisen säännöllisesti kirpputoreilla ja kierrätyskeskuksessa. Helmillä oli alun perin melko vähän lautasia, aterimia ja muita ruokailuvälineitä. Nykyään niitä on riittävästi meidän joukkiolle ja vieraille. Erilaisia, mutta kaikki suunnilleen samalta aikakaudelta.
Kesä on vihdoin täällä! Nautitaan!
Mainitsin edellisessä artikkelissani isoäitini Mimmin. Sen jälkeen jäin miettimään hänen kohtaloaan; kuoli juna-asemalla 50-vuotiaana juostessaan väärän junan perään. Hänen kaksi ensimmäistä lastaan kuoli alle kahden vuoden ikäisinä hinkuyskään. Suru oli niin suuri, että hän ja isoisäni Valtteri ottivat ottolapsen – kummitätini. Sen jälkeen syntyi äitini, tätini ja enoni.
Elämä 1900-luvun alussa oli kovaa verrattuna 2000-lukuun. Silti uskon, että yksi tunne oli yhtä katkeransuloinen kuin nytkin: jälkipolven noustessa omille, kauniille siivilleen. Se, jos mikä on äidin ja isän sydäntä pakahduttava tunne!
Esikoisemme on muuttanut omaan kotiinsa jo kuutisen vuotta sitten. Tosin hän soi etenkin minulle pehmeän laskun; huone tyhjennettiin vasta viime syksynä. Keskimmäinen muutti vastikään, sanoen, että: ”Äiti oikeasti, olen jo 25-vuotias. Tämän ikäisenä on ihan normaalia muuttaa pois.” Lisäksi nuorimmaiseni, kuopus ja pahnanpohjimmaiseni, muutti alakertaan. Näistä suurista muutoksista ja omistaan ylpeänä, syntyi alla oleva:
On tullut aika, että
En olekaan enää kaikkivoipa äiti.
Se, jonka puhallus poistaa kivun.
Jonka syli karkottaa pahan mielen.
Ja jonka iltalaulu nukuttaa.
Minusta on tullut huomaamattani.
Nainen upeiden naisten rinnalle.
Minä synnytin teidät, te muokkasitte minut.
Asettamaan tulevaisuuden tarpeideni edelle.
Ja kun minusta tulee vanha.
Käperryn siipienne suojaan.
Toivoen, että koette minut edelleen.
Teitä – tyttäriäni – ylimaallisesti rakastavaksi.
Äidiksi.
Ulla Kuusimäki, 2017
Lähdin Helmihuvilalle etukäteen purkaakseni kertynyttä työsumaa ja lämmittääkseni taloa ennen muiden tuloa. Kiirastorstaina vaihdoin pöytäliinat valkeisiin. Talven pölyt väistyivät rairuohon tieltä. Illalla Helmi täyttyi puheensorinasta ja naurusta. Puolisoni eli Helmin pehtoori, tyttäret, heidän kumppaninsa, Kaapo-koira, Nipsu- ja Bagsu-kisut tulivat. Helmi oli jälleen täynnä elämää.
Talvi ei taittanut selkäänsä pääsiäisenä. Se piti otteestaan kynsin hampain kiinni. Yöpakkasten lisäksi jäätävä pohjantuuli kylmäsi kasvoja ja melkein vihloi takaraivossa. Pergolassa istuskelu jäi, mutta paljukauden avasimme ja nautiskelimme ulkoilmasta lämpimän veden höyrytessä.
Kamariin katettu pääsiäisen illallinen pitkine pöytineen ja juhlakattauksineen kruunasi pyhänvieton. Kahvilla ja muhkealla yrttipuketilla marinoitu lammaspaisti sekä kastike olivat jälleen taivaallisia.
Ehkäpä kaikki tuntuu Helmillä niin täydelliseltä siksi, että siellä on aiempi sukupolvien ketju tavallaan läsnä: lammasresepti on isäni, kamari isotätini, pöytäliina on äitini… Ja tietenkin: seurana kaikkein rakkaimmat ihmiset.
JK Tämän blogauksen artikkelikuva on Helmin, äitini ja tätini lähettämä kortti isoäidilleni ja enolleni.
Ehdimme olla Helmillä vuoden lopussa harmittavan vähän. Ohessa tallentamiani vuoden viimeisen kuukauden kallisarvoisia tunnelmia. Toivottavasti uusi vuosi tuo tullessaan lunta.
Unihiekat karisevat silmistä viimeistään kylmällä verannalla. On hauska nähdä miten pakkanen on koristellut yön aikana verannan ikkunat.
Illalla kylän ylle kaartuu huikaiseva syväsininen peitto tuhansine tähtineen. Hiljentyessäni katselemaan tätä pyörryttävää näkyä muistan aina kuinka pikkuruisia omat touhut ovat mittaamattoman tähtitaivaan alla.
Tummain metsäin ääriin valot
monet, kirkkaat tuikahtaa,
puhteen pitoon mökit, talot,
niin kuin ennen, jäädä saa.
Lauri Viljasen Ensi Lumi -runon säkeistö kuvastaa Helmen talvitunnelmaa illan tullessa. Yksittäistä koiran haukuntaa lukuun ottamatta päivän äänet hiljenevät.
Helmihuvila-blogin ensimmäinen vuosi on päättymässä. Kiitos, että olet käynyt vierailulla. Toivottavasti olet pitänyt! Lämmin kiitos myös kaikille tykänneille ja kommentoineille. Niistä jokainen on ilahduttanut kovasti.
Toivotan sinulle onnellista uutta vuotta. Sydämellisesti tervetuloa taas ensi vuonna Helmin sivuille.
Isotädeilläni Helmi ja Hilma Kalliolla oli 1900-luvun alussa Mikkelissä ompelimo, jossa oli useampia työntekijöitä. En tiedä loppuiko liiketoiminta Hilman ensimmäiseen lähtöön maailmalle vaiko johonkin muuhun. Joka tapauksessa sisarusten liikekumppanuus päättyi, mutta he elättivät itsensä koko elämänsä ajan yksinyrittäjinä ommellen pukuja ja vaatteita.
Helmihuvila on täynnä Helmin ja Hilman käsien loistavia taidonnäytteitä. Olen itse oikea tumpula käsitöissä. Siksi pidän näitä uskomattoman taidokkaasti tehtyjä tekstiilejä Helmin ainutkertaisina aarteina. Äitini emännöidessä huvilaa nämä tekstiilit olivat visusti laatikoissa. Ne otettiin esille vain kerran vuodessa, silloin kun ne tuuletettiin. Sen jälkeen ne taiteltiin huolella tai käärittiin silkkipaperiin ja laitettiin takaisin piirongin kätköihin. Minä olen ottanut ne käyttöön. Nautittavaksi päivittäin, silmäniloksi. Sillä kauhistuttavaa, mutta totta: ne kuluvat itsekseen jopa laatikoissa!
Joidenkin pöytäliinojen kangas on haperoitunut. Helpoimmin korjattavia olen koittanut korjata (painotus nimenomaan sanalla koittanut). Mutta – ne ovat kuin pienen lapsen tekemiä tikkukirjaimia taidokkaan kalligrafian joukossa. Anteeksi Helmi ja Hilma, tarkoitus pyhitti keinot. Pitäisi löytää taitaja, joka osaa eheyttää käsienne jäljet – kallisarvoiset aarteeni, jotka haluan säilyvän myös tyttärelleni.
Isotätien aikaansaannokset ovat saaneet aikaan, että minun on pakko pelastaa kirpputoreilta ja kierrätyskeskuksesta vanhoja käsitöitä. Tekee pahaa, kun jonkun äitini tavoin vaalima liina on myynnissä muutamalla eurolla. Tässä viimeisimmät pelastamistani liinoista sekä kakkumuotti, kynttelikkö ja vati, jotka puunauksen jälkeen hohtavina ovat kuin olisivat aina olleet Helmillä.
Ohessa kuvia syyslomalta. Ulkona puhalsi hyytävä itätuuli. Teki mieli Unnan vanhan nallen lailla pysytellä ikkunan sisäpuolella, sillä sisällä paloivat kynttilät ja halot naksuivat kaminoissa. Teimme pitkään hautunutta pataa ja poimimme ruokapöytään kesän viimeisen kukkanupun. Se puhkesi iloksemme kukkaan tuvan suloisen lämmön syleilyssä. Suurin osa näistä kuvista on tyttäreni Unnan ottamia. Upeita yksityiskohtia, joiden ohitse niin helposti kulkisi. Onneksi kauneutta arvostavat tarkkasilmäiset tallettavat ne meidän kaikkien ihailtaviksi!
Viime viikonloppuna syksy taittoi yöpakkasten myötä viimeisenkin viipyilevän tuntemukseni kesästä. Samainen syksy tarttui myös minuun kaksin käsin ja kaatoi nuhakuumeessa petiin. Siksipä talletan tänne syyskuun viimeisen viikonlopun tunnelmat näin lokakuun ensimmäisen viikonlopun alla.
Lauri Viljanen oli yksi äitini lempirunoilijoista. Hänen nostalgisen kauniista ja viipyilevistä runoistaan Kultainen tähti -runon loppu kuvastaa viime viikoisia haikeahkoja tunnelmiani:
On syksy tullut, ja tuulen soiden
nyt puista heelmiä varisee.
Ja luona keltaisten vainioiden
vain oljen tuoksua leijailee.
Pois kevät häipyi ja suvi salaa.
Mutt’ yllä vihreän metsän vyön
öin suuri, kultainen tähti palaa
kuin kerran taivaalla kevätyön!
Lauri Viljanen: Kootut runot 1946
Nautinnollista viikonloppua!
Edellinen maalausurakka tehtiin 1980-luvulla: lateksit poistettiin, puulle saatu pinta kyllästettiin ja maalattiin öljyllä. Aikaa vievien alkutöiden lisäksi korkeanpaikankammoni syövytti mieleeni isäni tekemät huojuvat tikkaat. Vieläkin muistellessa huimaa!
Helmin rähjääntynyt ulkonäkö suretti: auringon paahteen haalistama, liituuntunut, homeen pilkuttama ja kelien kuluttama. Projektin koko uuvutti jo etukäteen. Edesmenneet vanhempani olivat viime maalausrupeaman aikana eläkkeellä ja urakoivat myös arkisin. Me olimme silloin ja nyt viikonloppuhanslankareita.
Isäni suunnitteli Helmin värityksen; kun täydellistä okraa ei valmiina löytynyt, hän sekoitti sen itse. Halusin säilyttää hänen valitsemansa värit. Olen lukenut, kuinka sävyjä saatetaan valita yli vuoden maalaamalla ehdokasvärit pintaan ja seuraamalla, kuinka ne käyttäytyvät vuoden aikana. Meillä oli kokonainen vuorokausi aikaa valita valitsemamme maalin värikartoista oikeat sävyt. Niinpä kiertelimme ja kiipeilimme huvilan ympärillä eri valaistuksessa värimallit käsissä.
Luovutimme Helmin pihamaan heinäkuun lopuksi ja elokuuksi maalareiden telineille. Olin hyvin epävarma sävyvalinnoista. Huoltani lievensi huomaavaisen naapurimme lähettämät kuvat työn edistymisestä: värit näyttivät kuin isäni valitsemilta.
Koitti aika päästä katsastamaan maalituore huvila. Kun viimeinen mäennyppylä, joka peitti Helmen näkyvistä kohosi eteemme, vatsassa kouraisi jännitys. Entä jos värit kirkuvat epäsopivina ympäristön kanssa? Helmen ilmestyessä näkyviin, se näytti samalta kuin se oli vastamaalattuna kolmisenkymmentä vuotta sitten. Se oli jälleen isäni joutsenlaulu; viimeinen voimanponnistus ennen syöpää. Olin onnellinen onnistumisesta!
On lämpimien kiitoksien aika
Itseksemme, myös appeni mökin talkkareina, emme olisi jaksaneet. Suurkiitos Panu Martiskaiselle FB:n Vanhan talonkorjausneuvonta -sivulla saamistamme hyödyllisistä neuvoista maalivalinnassa, kiitos naapurillemme Merialle hyvästä maalausliikevihjeestä ja kiitos Kristanille ja Kuus-Aho Oy:n maalareille hyvästä työstä.
Kaksi viikonloppua on mennyt Helmiä kiertäessä ja ihastellessa. En ole malttanut kirjoittaa edes tänne blogiin. Mahtavaa syksyä kaikille, jotka luitte kirjoitukseni!
Helmihuvilan Ulla
Heinäkuun helmihommat herättivät nostalgisen tunteen, joka vieläkin väreilee jossain mielen pohjukassa.
Mattomuistoja
Helmin räsymatot ovat melko varmasti alkuperäiset, sillä löysin ne pari vuotta sitten ullakkosiiven perimmäisestä nurkasta. Ne olivat säilyneet ehjinä Suomen Kuvalehden vuoden 1940 vuosikerran alla – ehkä Himmlerin ja Göebbelsin kuva päällimmäisen lehden kannessa oli pelästyttänyt hiiret tiehensä.
Pestessäni mattoja tajusin, että niiden kuteet voivat olla äitini lapsuuden aikaisia. Aloin leikkiä ajatuksella mikä kude on ollut kenenkin vaate. Tumma, karheanoloinen voisi olla Valtteri-isoisän takista, viininpunainen Mimmi-isoäidin juhlapuserosta, hempeä keltainen ja lila äitini ja tätini lapsuuden mekkoja. Vaaleansininen voisi olla enoni, perheen kuopuksen nuttu.
Nyt nuo kaikki ihmiset ovat poissa ja minä pesen heidän vaatteitaan matoissa. Ripustettuani ne narulle kuivumaan, jäin hetkeksi katselemaan niitä. Ne ovat niin rakkaita ja ihanan nukkavieruja. Kun levitän ne syksyllä huvilan pestyille lattioille, huoneisiin leviää tuoksumuisto kesästä: auringon lämmöstä ja mäntysuovasta. Se on matonpesun paras palkinto.
Hilloa ja maijaamista
Tänä kesänä eletään etuajassa. En muista milloin olisimme käynnistäneet ”mehutehtaan” eli mehumaijan heinäkuussa. Ja todellakin kreivin aikaan! Saapuessamme pihaan rastaat lehahtivat pensaista puiden oksille. Räkätyksen perusteella keskeytimme hyvät marjajuhlat.
Punaherukan ja karviaismarjapensaan oksat olivat lähes katketa raskaan taakan alla; yhdestä punaherukkapensaasta tuli 20 litraa marjoja! Mustaherukasta tein jouluglögiä varten oman sekoituksen ja lisäsin mehumaijaan kanelitankoja ja fariinisokeria.
Seisoessani herukkapuskissa ajattelin, että olen kolmas sukupolvi, joka kerää näiden samaisten pensaiden marjoja. Pensaiden, jotka ovat lahjoittaneet suvulleni vitamiineja lähes sadan vuoden ajan. Mitä Helmi-täti tai äitini ovat ajatelleet tässä samassa touhussa? Ovatko katselleet pääskysten lentoa, kypsyvää viljapeltoa?
Olen yksi rengas sukuni ketjussa, tai kuten Kailas on runoillut: heimoni karavaanissa.
Ote Uuno Kailaan runosta Karavaani
”…Vaan katso: kaikki he kuitenkin mukana ovat,
nekin, joiden tomu on uupunut vaeltamaan.
Näin uusia polvia entiset saattelevat –
tie, etsintä niillä on kaikilla yhteinen,
näyt yhteiset, sama kaipaus kauemmaksi
ja Kohtalo matkasauvana kaikkien.”
Australia to Finland... from start to Finnish
Hirsitalon kunnostusta, kuokkimista, kokkailua ja käsitöitä
Kahden kodin sisustusblogi | Interior decoration blog
Mummon puuhailuja lapsuusmaisemissaan
Unelmia, remontointia ja pitkiä iltoja
Vanhan talon kunnostusta ja eloa haja-asutusalueella
... on henkilökohtainen blogini, joka sisältää ajatuksia ja välähdyksiä elämästä, kodista, sisustuksesta, remontoinnista, tuunauksesta, puutarhasta ja koirista. Ja mitäpä se olisi elämä ilman hyvää ruokaa ja juomaa?
Kirjailija pohtii runoutta, kirjoittamista ja maailmankaikkeutta.
Sanoja ja kuvia 1920-luvulla rakennetusta pikkuruisesta huvilasta Hämeessä, myöhäiskeskiaikaisen Mertien varrella.
– elämää tosi vanhan talon kanssa
Puutarhanhoitoa, mökkeilyä ja nikkarointia
Elämää vanhassa maalaistalossa
Makean veden helmiä keski-ikäisen naisen helminauhassa
Blogi elämästä
Helmihuvila 