Talvilomasta on vierähtänyt jo pari viikkoa, mutta laitan tänne vielä lisää kohokohtia kuvamuistoina.
Helmikuun auringonnousu ja -lasku, kuu Helmihuvilan yllä ja mielessä kasvava kevään odotus toivat mieleen Kaarlo Sarkian Kehtolaulun:
Nukkua saat sinä tuulien pesään,
unestas ei meno päivien muutu.
Suvesta talveen, talvesta kesään
mahtava keinuu maailman tuutu.
Kiitos, kun luit ja kommenttisi on iloinen yllätys! Hyvää maaliskuun loppua, toivoo Helmihuvilan Ulla.
Talvilomapäivät ovat olleet upeita aurinkoisia pakkaspäiviä, tosin öisin pakkanen on kiristynyt päälle -20 asteen tuntumaan. Aamuisin auringon noustessa puiden oksat ovat huurusta valkoisina ja pienen pienet lumihiutaleet kimmeltävät ilmassa kuin loistavat timantit. Taivas ei voisi olla sinisempi!
On aina iso ilo kattaa pöytä Helmen vanhoilla astioilla ja pöytäliinoilla. Ensimmäisen lomaviikonlopun talvikattaukseen istuivat siniraitaiset Lotat. Hankin ne Kierrätyskeskuksen poistoalesta puoleen hintaan. Löytö, josta olen vielä monen vuoden päästä iloinen.
Ulkoilun jälkeen nostalginen kaakaojauheesta ja sokerista itse sekoitettu maitokaakao maistuu yhtä ihanalta kuin lapsena 60-luvulla! Kaakaopurkki on lapsuudestani. Silloinkin siinä oli Van Houtenia.
Talviloma on Helmin lomista rennoin, sillä pakkasilla ei voi oikein tehdä muuta kuin ulkoilla, lukea, syödä hyvin ja saunoa. Tänä vuonna suurin ”urakka” oli ikkunoiden paperointi. Aiemmin tiivistin tuplat ainoastaan pumpulilla, tänä talvena päätin kokeilla perinteistä paperista tiivistenauhaa. Täytyy myöntää, että lopputulos on siistimpi kuin väleistä näkyvät pumpulit ovat piilossa. Ikkunat pysyvät kirkkaina ja viimeinenkin vieno vedon tunne on hävinnyt. Lisäksi työ oli helppo ja kevyt tehdä.
Tänä vuonna lomailuamme ilahduttavat esikoistyttären ja hänen miehensä Nikolaksen kissat: Bagheera ja Nipsu. Ensimmäiseksi mainittu, kohta kymmenvuotias kisulainen liikkuu enimmäkseen ruokakupin ja auringonläiskien mukaan. Poikkeuksena kamarin ikkuna, josta se tarkkailee varpusia. Siitä on ollut aiemminkin täällä kuvia samoissa paikoissa ja olkoon nytkin. Nuorempi Nipsu on hankalampi saada kuvaan, sillä se pyrähtelee häntä pörrössä mielikuvitusleikeissään ylä- ja alakerran väliä.
Hyvää helmikuuta kaikille ja hyvää lomaa lomalaisille!
Toivottaa Helmihuvilan Ulla
Lokakuussa, auringon valon vähentyessä huvilassa on erilaisia valoja. Aamuisin sytytin kamariin ylioppilaslahjaksi saamani pöytävalaisimen. Sen valo on hellää, juuri sellaista, joka sopii valoksi ennen auringonnousua. Onneksi isäni aikanaan korjasi pieteetillä valaisimen rikkoutuneen posliinijalan. Nyt se muistuttaa minua hänen kädentaidoistaan. Iltaisin sytytin lukuisten lyhtyjen lisäksi verannalle kynttilät aina kun saunoimme.
Edellisessä kirjoituksessani kerroin käynnistämme Pioni ja Piironki -myymälään. Ostin sieltä tuliaisiksi Helmille ovistopparin, koska se puhutteli minua myymälän hyllyllä. Onneksi kuulin tassustopparin kutsun, sillä se oli korkeudeltaan kuin tehty kamarin oven alle. Hieno muisto minun ja kuopuksen roadtripistä Hollolaan armon vuonna 2017.
Sieniretkemme oli enemmän kuin antoisa: korit loppuivat kesken. Löysimme suppilovahveroiden lisäksi lampaankääpää, joka hyödynnettiin myöhemmin Burgundinpataan. Se sopi sinne jopa herkkusieniä paremmin! Syysloman kunniaksi katoimme kamariin kynttiläillallisen ja nautimme vuoden viimeisten grillipihvien seurana suppilovahverokastiketta. Seuraamme oli liittynyt myös Helmin pehtoori: rakas mieheni ja tyttäriemme isä.
Syksy on jo vahvasti läsnä. Aamuisin kasvit ovat kuuran peitossa; väsyneinä ja syksyyn antautuneina. Oli vihoviimeisten pihatöiden aika ennen kun Helmin pikkuruinen piha oli valmis talviuneen. Ihme, että ehdin pelastaa maljakkoon kesän viimeisen kurtturuusun. Se oli silmäteräni koko lomamme ajan – viimeinen side kesään. Me vietimme jäähyväisiä. Kesälle.
Tein jokin aika sitten runokirjalöytöjä kirpputorilta ja luin niitä keinutuolissa loman aikana. Koskettavin oli Kaarlo Sarkian Runot-kirjan Kurjet muuttavat -runo. Ehkäpä juuri sen ajankohtaisuuden vuoksi. Jotkut asiat eivät muutu. Luepa vaikka:
Käyn polkua korven,
kun päältä pääni
syyskuullosta sinen
soi kantava ääni
niin ihmeellinen
kuin torahdus torven –
ja kiireelle mäen
mist’ aavalle näen,
pian jalkani entää
ja silmin haen:
yli taivaanlaen
jono kurkien lentää.
…
Minä kurkoitan kättä,
kuin pyytäisin mukaan.
Vain viivähtämättä
ne kiitää, jo haipuu…
Ei saavuta kukaan,
ei kannata kaipuu.
Syysterveisin Helmihuvilan Ulla
Ensimmäisenä lomapäivänä aamu valkeni lähes vastahakoisesti, viipyillen syksyn säkkipimeässä. Syyslomalaiseni, kuopukseni Unna, nukkui yläkerrassa teini-ikäisen syvää unta. Puut rätisivät keittiön kamiinassa kun tein töitä kamarin puolella.
Katsoessani ikkunasta huomasin horisontissa nousevan punaisen auringon. Väri oli viisaampien mukaan peräisin pienhiukkasista, jotka Ophelia-hurrikaani lennätti Portugalin metsäpaloista ja Saharan tomusta. Näky oli upea, vaikka sen syy palojen osalta on surullinen.
Toissa päivänä teimme retken, Road tripin, joksi Unna sitä kutsui. Alkumatkasta näimme muuttolinnut välietapillaan. Laulujoutsenten lisäksi pellolla oli satoja vesilintuja ja lisää tuli koko ajan. Pysähdyimme ja avasimme auton ikkunat; pulinan määrä oli uskomaton!
Jatkoimme matkaa Hollolan kirkonkylälle. Miljöötä hallitsi kaunis keskiaikainen kirkko ja kunnantupa, joka muistutti Mauri Kunnaksen Koiramäen kirjojen taloja. Kirkko on auki vain sunnuntaisin paitsi kesäaikana, joten ihastelimme rakennusta ulkopuolelta. Luimme hautausmaan vanhoja rautaristejä, kunnes kylmä tuuli ajoi meidän takaisin autoon. Ensi kesänä tulemme uudestaan katsomaan kirkon sisäpuolen!
Matkatessamme eteenpäin huomasimme Tilamyymälä Pioni ja piironki/Kinnarin Tilan mainoksen. Siinä siis seuraava kohde ja minkälainen! Kuin karkkikauppa lapselle. Toinen toistaan kauniimpia kynttilälyhtyjä, astioita, kukkaruukkuja ja muita piensisustusjuttuja. Lisäksi tarjolla oli tilan omia tuotteita. Tänne palaamme. Ihan varmasti!
Matka jatkui kohti Salpakangasta ja Fasetin Antiikkikeskusta. Toivoin löytäväni sieltä keittiön kattovalaisimen rikkoutuneen lasikuvun tilalle uuden vanhan. Valikoimaa oli jonkin verran, mutta kaikki olivat liian kaukana siitä mitä etsin. Unna löysi paljon kuvattavaa. Ulkoa ja sisältä.
Seuraavaksi keula kääntyi kohti kauppaa, josta valitsin etupäässä paikallisia lähituotteita. Paluumatkalla muuttolintujen määrä niiden välietapilla oli kasvanut entisestään. Niiden pulina kuului pimeässä Helmihuvilalle asti.
Vietimme viime viikonlopun Helmillä. Jotensakin hölmistyneenä huomasin, että ruskan värit alkavat olla kaikki maalattuna luontoon.
Tämä kesä oli vanhimmalle ja nuorimmalle tyttärellemme merkkipaalujen kesä ja vietimme harvinaisen vähän aikaa huvilalla. Oli oikein ikävä. Juhannuksen alla vietimme kuopuksen rippijuhlia ja elokuussa esikoisen häitä. Kesän edetessä häävalmistelut veivät lähes kaiken huomiomme ja oli ihastuttavaa olla mukana järjestelyissä. Nyt juhlat on juhlittu ja muistelen molempia edelleen.
Kaikista ihastuttavista hääkuvista tämä on minulle merkityksellisin ja tarunomaisin. Suloinen morsiuspari omalla polullaan, käsi kädessä aloittamassa yhteistä matkaa. Aurinko ei aina tule paistamaan ja polulla on varmasti kuoppia, mutta yhdessä, toinen toistaan tukien, armollisina itselleen ja puolisolleen he onnistuvat.
Huomaan eläväni jonkinmoisessa muutoksessa. Juhlia ennen – alkuvuodesta – keskimmäinen muutti omilleen ja kodissamme on käynnissä evoluutio. Kokonaisvaltainen prosessi, jossa lapsiperheen koti muuttuu aikuistuvan nuoren naisen ja hänen vanhempiensa kodiksi. Tilat saavat uusia merkityksiä ja uusia pintoja. Samaan aikaan kun sydämessä kaihertaa pieni haikeus menneeseen on hienoa nähdä lasten löytävät oman tiensä, oman elämänsä, oman onnensa.
Helmi on ollut aikalailla omillaan tämän erityisen kesän aikana. Sen huomaa etenkin pihasta. Pelakuutkin olivat käytännöllisesti katsoen koko kesän naapurin hellässä hoivassa. On aika alkaa taas huomioimaan rakasta talovanhusta ja sen pihaa.
Värikylläistä syksyä kaikille, Ulla
Olin toissa viikon purkamassa työkiireitä Helmillä. Se on tullut tavaksi viime vuosina. Taukojen lomassa toin kesän kukkina sisään ja vaihdoin kamarin tekstiilit keveämpiin.
Nukuin yöni neidonkamarissa, kuten isäni yläkerran päätyhuonetta kutsui. Siirsin hetekan ikkunan eteen, jotta näin maiseman aamulla ensimmäiseksi ja viimeiseksi illalla.
Kaiken jäisen ja kylmän jälkeen, luonnon monisävyinen vihreys ja pienimmätkin kukat keräävät huomioni. Nautitaan tästä. Juuri nyt.
Kukat tuoreimmat puhkee ennen,
kuin puolet suvesta näät.
Mitä kypsyykin syksyn mennen,
ilon varhaisen vangiks jäät.
Runo: Lauri Viljanen, Kukkien myötä
Helmihuvila.com -blogin toinen vuosi vierähti käyntiin pari kuukautta sitten. Jos olisin tekemässä tästä tulonlähdettä ja koemarkkinointialueena olisi ollut FB-kaverit, jättäisin tykkäyksien perusteella tekemättä. Iso kiitos kaikille, jotka ovat siellä jaksaneet peukutella!
Word Pressin tilastojen mukaan Helmihuvilan näyttökertoja on reilut kahdeksantuhatta ja kävijöitä karvan verran yli neljätuhatta. Mielenkiintoisinta on, että Suomen jälkeen eniten kävijöitä on Yhdysvalloista ja Kanadasta. Olisi mahtavaa tietää heistä enemmän! Keitä he ovat, mitä he saavat Helmihuvilan blogista ja mitä toivoivat jatkossa enemmän tai vähemmän?
Mitä muuta nämä tilastot minulle antavat? Kävijöiden määrä ja tykkäykset lämmittävät sekä hivelevät mieltä. Kommentit ovat harvinaista herkkua ja siksi arvokkaita, kiitos niistä. Kommentit viestivät, että tekstit ja kuvat ovat tuottaneet iloa itseni lisäksi muille. Upeinta olisi, jos myös ideoita jatkojalostukseen.
Välillä tulee supisuomalaiseen selkäytimeeni istutetut sananlaskut mieleen: ”kel’ onni on, se onnen kätkeköön” ja ”rumat ne vaatteilla koreilee”. Ja silloin olen kuulevinani hiljaisuudessa kuiskauksen: ”no onpas tuo olevinaan”.
Helmihuvilan blogi merkitsee minulle dokumentointia tunnelmista, ohikiitävistä hetkistä ja vuodenaikojen mukaan vaihtuvista touhuista. Se on myös oman ydinosaamiseni ylläpitoa: kirjoittamista – toisin kuin töissä – ilman tiukkaa toimeksiantoa. Se on sanoilla ja niiden merkityksillä huvittelua. Sillä kirjoittaminen on minulle himo, kutsumus ja elinkeino.
Suurkiitos te kaikki Helmihuvilan sivuilla käyneet, seuraajat, siellä tykänneet ja kommentoineet! Teidän ansiostanne kehtaan pitää Helmihuvilan blogin jatkossakin julkisena. Ainakin täällä Word Pressissä.
Koluan epäsäännöllisen säännöllisesti kirpputoreilla ja kierrätyskeskuksessa. Helmillä oli alun perin melko vähän lautasia, aterimia ja muita ruokailuvälineitä. Nykyään niitä on riittävästi meidän joukkiolle ja vieraille. Erilaisia, mutta kaikki suunnilleen samalta aikakaudelta.
Kesä on vihdoin täällä! Nautitaan!
Mainitsin edellisessä artikkelissani isoäitini Mimmin. Sen jälkeen jäin miettimään hänen kohtaloaan; kuoli juna-asemalla 50-vuotiaana juostessaan väärän junan perään. Hänen kaksi ensimmäistä lastaan kuoli alle kahden vuoden ikäisinä hinkuyskään. Suru oli niin suuri, että hän ja isoisäni Valtteri ottivat ottolapsen – kummitätini. Sen jälkeen syntyi äitini, tätini ja enoni.
Elämä 1900-luvun alussa oli kovaa verrattuna 2000-lukuun. Silti uskon, että yksi tunne oli yhtä katkeransuloinen kuin nytkin: jälkipolven noustessa omille, kauniille siivilleen. Se, jos mikä on äidin ja isän sydäntä pakahduttava tunne!
Esikoisemme on muuttanut omaan kotiinsa jo kuutisen vuotta sitten. Tosin hän soi etenkin minulle pehmeän laskun; huone tyhjennettiin vasta viime syksynä. Keskimmäinen muutti vastikään, sanoen, että: ”Äiti oikeasti, olen jo 25-vuotias. Tämän ikäisenä on ihan normaalia muuttaa pois.” Lisäksi nuorimmaiseni, kuopus ja pahnanpohjimmaiseni, muutti alakertaan. Näistä suurista muutoksista ja omistaan ylpeänä, syntyi alla oleva:
On tullut aika, että
En olekaan enää kaikkivoipa äiti.
Se, jonka puhallus poistaa kivun.
Jonka syli karkottaa pahan mielen.
Ja jonka iltalaulu nukuttaa.
Minusta on tullut huomaamattani.
Nainen upeiden naisten rinnalle.
Minä synnytin teidät, te muokkasitte minut.
Asettamaan tulevaisuuden tarpeideni edelle.
Ja kun minusta tulee vanha.
Käperryn siipienne suojaan.
Toivoen, että koette minut edelleen.
Teitä – tyttäriäni – ylimaallisesti rakastavaksi.
Äidiksi.
Ulla Kuusimäki, 2017
Australia to Finland... from start to Finnish
Hirsitalon kunnostusta, kuokkimista, kokkailua ja käsitöitä
Kahden kodin sisustusblogi | Interior decoration blog
Mummon puuhailuja lapsuusmaisemissaan
Unelmia, remontointia ja pitkiä iltoja
Remontointi, sisustus & askartelu
Vanhan talon kunnostusta ja eloa haja-asutusalueella
... on henkilökohtainen blogini, joka sisältää ajatuksia ja välähdyksiä elämästä, kodista, sisustuksesta, remontoinnista, tuunauksesta, puutarhasta ja koirista. Ja mitäpä se olisi elämä ilman hyvää ruokaa ja juomaa?
rentoa elämää romanttisessa rintamamiestalossa
Esikoiskirjailija pohtii runoutta, kirjoittamista ja maailmankaikkeutta.
Sanoja ja kuvia 1920-luvulla rakennetusta pikkuruisesta huvilasta Hämeessä, myöhäiskeskiaikaisen Mertien varrella.
– elämää tosi vanhan talon kanssa
Puutarhanhoitoa, mökkeilyä ja nikkarointia
Elämää vanhassa maalaistalossa
Makean veden helmiä keski-ikäisen naisen helminauhassa
Helmihuvila 