Koluan epäsäännöllisen säännöllisesti kirpputoreilla ja kierrätyskeskuksessa. Helmillä oli alun perin melko vähän lautasia, aterimia ja muita ruokailuvälineitä. Nykyään niitä on riittävästi meidän joukkiolle ja vieraille. Erilaisia, mutta kaikki suunnilleen samalta aikakaudelta.
Kesä on vihdoin täällä! Nautitaan!
Lähdin Helmihuvilalle etukäteen purkaakseni kertynyttä työsumaa ja lämmittääkseni taloa ennen muiden tuloa. Kiirastorstaina vaihdoin pöytäliinat valkeisiin. Talven pölyt väistyivät rairuohon tieltä. Illalla Helmi täyttyi puheensorinasta ja naurusta. Puolisoni eli Helmin pehtoori, tyttäret, heidän kumppaninsa, Kaapo-koira, Nipsu- ja Bagsu-kisut tulivat. Helmi oli jälleen täynnä elämää.
Talvi ei taittanut selkäänsä pääsiäisenä. Se piti otteestaan kynsin hampain kiinni. Yöpakkasten lisäksi jäätävä pohjantuuli kylmäsi kasvoja ja melkein vihloi takaraivossa. Pergolassa istuskelu jäi, mutta paljukauden avasimme ja nautiskelimme ulkoilmasta lämpimän veden höyrytessä.
Kamariin katettu pääsiäisen illallinen pitkine pöytineen ja juhlakattauksineen kruunasi pyhänvieton. Kahvilla ja muhkealla yrttipuketilla marinoitu lammaspaisti sekä kastike olivat jälleen taivaallisia.
Ehkäpä kaikki tuntuu Helmillä niin täydelliseltä siksi, että siellä on aiempi sukupolvien ketju tavallaan läsnä: lammasresepti on isäni, kamari isotätini, pöytäliina on äitini… Ja tietenkin: seurana kaikkein rakkaimmat ihmiset.
JK Tämän blogauksen artikkelikuva on Helmin, äitini ja tätini lähettämä kortti isoäidilleni ja enolleni.
Maaliskuu meni humahtaen ja yht’äkkiä onkin huhtikuu. Jostain kummasta syystä huomasin ihan pieniä asioita, jotka olivat mielestäni kovin kauniita. 
Kirjoittelen saunanjälkeisessä, ihastuttavan raukeassa olotilassa. Helmin blogi on ollut hiljaiselossa pari kuukautta kuten Helmihuvilakin. Onneksi Helmillä on aikaa olla itsekseen ja haltijoittensa kanssa.
Olemme kuopuksen ja esikoisen Bagheera-kissan kanssa viettämässä talvilomaa. Naapurin Meria oli tehnyt jo hyvissä ajoin ennen tuloamme kynsitulet ja keittiössä odotti miellyttävä lämpö. Oli ihastuttavan helppoa aloittaa täysitehoinen lämmitys. En voi kyllin kiittää häntä: muistan hyvin kerran, jolloin olen aloittanut lämmityksen hiljakseen -28 asteesta ja tehnyt nolla-asteisessa saunassa töitä pilkkihaalarit päällä!
Nautin eniten näistä kiireettömistä talviaamuista. Venyttelen ja torkun sängyssä kunnes täydellinen pimeä vaihtuu hämäräksi. Vedän villasukat jalkaan ja hipsuttelen hiljaa alakertaan. Annan jaloissani kehräävälle keltasilmäiselle kisulle aamupalan, laitan kahvin tulemaan ja sytyttelen kaikessa rauhassa tulen kamiinan. Praasun rapsahdellessa kuljen kahvikupin kanssa ikkunasta toiseen ja katselen päivän valkenemista.
Ajatukseni kiertyvät monesti ensi kesään, jolloin juhlimme konfirmaatiota ja vihkiäisiä. Helmi siis saa hengähtää. Ja ehkä on aikakin ottaa miettimistaukoa, sillä toissa vuonna uusimme ulkoportaat ja -oven ja viime kesänä oli ulkomaalauksen vuoro. Tosin ikuisuusurakkani eli ikkunoiden kunnostus jatkuu. Voi, kunpa olisi paremmat kelit pellavaöljymaalin kuivumiseen kuin viime vuonna!
Saatan ehkä jatkaa tämän loman aikana sisäportaikon lautalattian esille ottamista. Toisaalta, jos tulee hyvät ulkoilukelit, etsin monot naulojen repimisen sijaan. Vanhassa talossa parasta on, ettei ole kiire mihinkään. Se on säilynyt kohta sata vuotta ja harkitulla ylläpidolla se säilyy edelleen. Pitäähän myös tuleville sukupolville jättää tekemistä.
Selaillessani salin kirjahyllyä käteeni tarttui äitini Sanat matkaoppaana -kirja. Kirjamerkki avasi sivun, jonka sanoma sopii hyvin aatoksiimme Helmin kunnossapidosta:
”On totuttava etsimään totuutta pienestä, muuten saattaa perusteellisesti erehtyä suuressa.” Francois Marie De Voltaire
Nautinnollista helmikuuta! Alla kuvia yllä olevista hetkistä.
Tykkää tai kommentoi, palaute on parasta!
Ehdimme olla Helmillä vuoden lopussa harmittavan vähän. Ohessa tallentamiani vuoden viimeisen kuukauden kallisarvoisia tunnelmia. Toivottavasti uusi vuosi tuo tullessaan lunta.
Unihiekat karisevat silmistä viimeistään kylmällä verannalla. On hauska nähdä miten pakkanen on koristellut yön aikana verannan ikkunat.
Illalla kylän ylle kaartuu huikaiseva syväsininen peitto tuhansine tähtineen. Hiljentyessäni katselemaan tätä pyörryttävää näkyä muistan aina kuinka pikkuruisia omat touhut ovat mittaamattoman tähtitaivaan alla.
Tummain metsäin ääriin valot
monet, kirkkaat tuikahtaa,
puhteen pitoon mökit, talot,
niin kuin ennen, jäädä saa.
Lauri Viljasen Ensi Lumi -runon säkeistö kuvastaa Helmen talvitunnelmaa illan tullessa. Yksittäistä koiran haukuntaa lukuun ottamatta päivän äänet hiljenevät.
Helmihuvila-blogin ensimmäinen vuosi on päättymässä. Kiitos, että olet käynyt vierailulla. Toivottavasti olet pitänyt! Lämmin kiitos myös kaikille tykänneille ja kommentoineille. Niistä jokainen on ilahduttanut kovasti.
Toivotan sinulle onnellista uutta vuotta. Sydämellisesti tervetuloa taas ensi vuonna Helmin sivuille.
Isotädeilläni Helmi ja Hilma Kalliolla oli 1900-luvun alussa Mikkelissä ompelimo, jossa oli useampia työntekijöitä. En tiedä loppuiko liiketoiminta Hilman ensimmäiseen lähtöön maailmalle vaiko johonkin muuhun. Joka tapauksessa sisarusten liikekumppanuus päättyi, mutta he elättivät itsensä koko elämänsä ajan yksinyrittäjinä ommellen pukuja ja vaatteita.
Helmihuvila on täynnä Helmin ja Hilman käsien loistavia taidonnäytteitä. Olen itse oikea tumpula käsitöissä. Siksi pidän näitä uskomattoman taidokkaasti tehtyjä tekstiilejä Helmin ainutkertaisina aarteina. Äitini emännöidessä huvilaa nämä tekstiilit olivat visusti laatikoissa. Ne otettiin esille vain kerran vuodessa, silloin kun ne tuuletettiin. Sen jälkeen ne taiteltiin huolella tai käärittiin silkkipaperiin ja laitettiin takaisin piirongin kätköihin. Minä olen ottanut ne käyttöön. Nautittavaksi päivittäin, silmäniloksi. Sillä kauhistuttavaa, mutta totta: ne kuluvat itsekseen jopa laatikoissa!
Joidenkin pöytäliinojen kangas on haperoitunut. Helpoimmin korjattavia olen koittanut korjata (painotus nimenomaan sanalla koittanut). Mutta – ne ovat kuin pienen lapsen tekemiä tikkukirjaimia taidokkaan kalligrafian joukossa. Anteeksi Helmi ja Hilma, tarkoitus pyhitti keinot. Pitäisi löytää taitaja, joka osaa eheyttää käsienne jäljet – kallisarvoiset aarteeni, jotka haluan säilyvän myös tyttärelleni.
Isotätien aikaansaannokset ovat saaneet aikaan, että minun on pakko pelastaa kirpputoreilta ja kierrätyskeskuksesta vanhoja käsitöitä. Tekee pahaa, kun jonkun äitini tavoin vaalima liina on myynnissä muutamalla eurolla. Tässä viimeisimmät pelastamistani liinoista sekä kakkumuotti, kynttelikkö ja vati, jotka puunauksen jälkeen hohtavina ovat kuin olisivat aina olleet Helmillä.
Ohessa kuvia syyslomalta. Ulkona puhalsi hyytävä itätuuli. Teki mieli Unnan vanhan nallen lailla pysytellä ikkunan sisäpuolella, sillä sisällä paloivat kynttilät ja halot naksuivat kaminoissa. Teimme pitkään hautunutta pataa ja poimimme ruokapöytään kesän viimeisen kukkanupun. Se puhkesi iloksemme kukkaan tuvan suloisen lämmön syleilyssä. Suurin osa näistä kuvista on tyttäreni Unnan ottamia. Upeita yksityiskohtia, joiden ohitse niin helposti kulkisi. Onneksi kauneutta arvostavat tarkkasilmäiset tallettavat ne meidän kaikkien ihailtaviksi!
Viime viikonloppuna syksy taittoi yöpakkasten myötä viimeisenkin viipyilevän tuntemukseni kesästä. Samainen syksy tarttui myös minuun kaksin käsin ja kaatoi nuhakuumeessa petiin. Siksipä talletan tänne syyskuun viimeisen viikonlopun tunnelmat näin lokakuun ensimmäisen viikonlopun alla.
Lauri Viljanen oli yksi äitini lempirunoilijoista. Hänen nostalgisen kauniista ja viipyilevistä runoistaan Kultainen tähti -runon loppu kuvastaa viime viikoisia haikeahkoja tunnelmiani:
On syksy tullut, ja tuulen soiden
nyt puista heelmiä varisee.
Ja luona keltaisten vainioiden
vain oljen tuoksua leijailee.
Pois kevät häipyi ja suvi salaa.
Mutt’ yllä vihreän metsän vyön
öin suuri, kultainen tähti palaa
kuin kerran taivaalla kevätyön!
Lauri Viljanen: Kootut runot 1946
Nautinnollista viikonloppua!
Heinäkuun helmihommat herättivät nostalgisen tunteen, joka vieläkin väreilee jossain mielen pohjukassa.
Mattomuistoja
Helmin räsymatot ovat melko varmasti alkuperäiset, sillä löysin ne pari vuotta sitten ullakkosiiven perimmäisestä nurkasta. Ne olivat säilyneet ehjinä Suomen Kuvalehden vuoden 1940 vuosikerran alla – ehkä Himmlerin ja Göebbelsin kuva päällimmäisen lehden kannessa oli pelästyttänyt hiiret tiehensä.
Pestessäni mattoja tajusin, että niiden kuteet voivat olla äitini lapsuuden aikaisia. Aloin leikkiä ajatuksella mikä kude on ollut kenenkin vaate. Tumma, karheanoloinen voisi olla Valtteri-isoisän takista, viininpunainen Mimmi-isoäidin juhlapuserosta, hempeä keltainen ja lila äitini ja tätini lapsuuden mekkoja. Vaaleansininen voisi olla enoni, perheen kuopuksen nuttu.
Nyt nuo kaikki ihmiset ovat poissa ja minä pesen heidän vaatteitaan matoissa. Ripustettuani ne narulle kuivumaan, jäin hetkeksi katselemaan niitä. Ne ovat niin rakkaita ja ihanan nukkavieruja. Kun levitän ne syksyllä huvilan pestyille lattioille, huoneisiin leviää tuoksumuisto kesästä: auringon lämmöstä ja mäntysuovasta. Se on matonpesun paras palkinto.
Hilloa ja maijaamista
Tänä kesänä eletään etuajassa. En muista milloin olisimme käynnistäneet ”mehutehtaan” eli mehumaijan heinäkuussa. Ja todellakin kreivin aikaan! Saapuessamme pihaan rastaat lehahtivat pensaista puiden oksille. Räkätyksen perusteella keskeytimme hyvät marjajuhlat.
Punaherukan ja karviaismarjapensaan oksat olivat lähes katketa raskaan taakan alla; yhdestä punaherukkapensaasta tuli 20 litraa marjoja! Mustaherukasta tein jouluglögiä varten oman sekoituksen ja lisäsin mehumaijaan kanelitankoja ja fariinisokeria.
Seisoessani herukkapuskissa ajattelin, että olen kolmas sukupolvi, joka kerää näiden samaisten pensaiden marjoja. Pensaiden, jotka ovat lahjoittaneet suvulleni vitamiineja lähes sadan vuoden ajan. Mitä Helmi-täti tai äitini ovat ajatelleet tässä samassa touhussa? Ovatko katselleet pääskysten lentoa, kypsyvää viljapeltoa?
Olen yksi rengas sukuni ketjussa, tai kuten Kailas on runoillut: heimoni karavaanissa.
Ote Uuno Kailaan runosta Karavaani
”…Vaan katso: kaikki he kuitenkin mukana ovat,
nekin, joiden tomu on uupunut vaeltamaan.
Näin uusia polvia entiset saattelevat –
tie, etsintä niillä on kaikilla yhteinen,
näyt yhteiset, sama kaipaus kauemmaksi
ja Kohtalo matkasauvana kaikkien.”
Tulimme Helmelle keskiviikkona. Iltapäivä oli jo pitkällä, mutta lämpö ulkona oli uskomaton. Helmen edessä oleva tuomi vihersi, samoin herukkapensaat. Kolmessa päivässä niiden pikkuruiset lehdet ovat kasvattaneet itsensä kolminkertaisiksi.
Toukokuun ensimmäisen viikon lämpöaalto on herättänyt talvesta unenpöppöröisen luonnon. Uudestisyntyminen ja luonnon mahtava alkuvoima mykistävät istumaan aloillaan ja ihmettelemään ympärillä tapahtuvaa: kurkien soidinlennot ja huudot metsänrajasta, rastaiden riemastuttavat luritukset ja pikkuruisen västäräkkiuroksen rintojen röyhistely katon harjalla.
Olemme tehneet vain ihan pieniä keväthommia. Näistä kuopustyttäremme ottamat kuvat puhuvat puolestaan. Helmi on saanut punaiset pelakuunsa ja pihalla on kilistelty kesän ensimmäiset vaaleanpunaiset kuohuviinit. Tervetuloa kesä!
Australia to Finland... from start to Finnish
Hirsitalon kunnostusta, kuokkimista, kokkailua ja käsitöitä
Kahden kodin sisustusblogi | Interior decoration blog
Mummon puuhailuja lapsuusmaisemissaan
Unelmia, remontointia ja pitkiä iltoja
Vanhan talon kunnostusta ja eloa haja-asutusalueella
... on henkilökohtainen blogini, joka sisältää ajatuksia ja välähdyksiä elämästä, kodista, sisustuksesta, remontoinnista, tuunauksesta, puutarhasta ja koirista. Ja mitäpä se olisi elämä ilman hyvää ruokaa ja juomaa?
Kirjailija pohtii runoutta, kirjoittamista ja maailmankaikkeutta.
Sanoja ja kuvia 1920-luvulla rakennetusta pikkuruisesta huvilasta Hämeessä, myöhäiskeskiaikaisen Mertien varrella.
– elämää tosi vanhan talon kanssa
Puutarhanhoitoa, mökkeilyä ja nikkarointia
Elämää vanhassa maalaistalossa
Makean veden helmiä keski-ikäisen naisen helminauhassa
Blogi elämästä
Helmihuvila 